The Project Gutenberg eBook of Juutalaiset ja me, by Knut Tallqvist

Kysymystä juutalaisten oikeudellisesta asemasta maassamme voinee tavallaan pitää nykyhetkeen kuuluvana. Lähinnä tuleva aika pakottaa ehkä meidät sanomaan ratkaisevan sanamme siitä, tahdommeko parantaa juutalaisten asemaa tässä maassa vai emmekö.

Niiden kaikilla aloilla esiintyvien uudistussuunnitelmien ja -pyrintöjen joukossa, joita meillä nykyään niin runsaasti on, luulisi myöskin löytyvän tilaa ajatukselle tehdä elämä siedettävämmäksi sille kouralliselle juutalaisia, mikä olojen pakosta on tullut keskuuteemme heitetyksi. Muutamat seikat, kuten liikemieskokous Tampereella v. 1908, artikkelit muutamissa sanomalehdissä ja anomukset hallitukselle, osoittavat kuitenkin selvästi, ettei asianlaita niin ole. Meilläkin on juutalaisvihalla tunnustajansa, ja antisemitismin historiassa näyttää vielä olevan muutamia tyhjiä lehtiä Suomen malli-maan varalle.

Siksi on minusta nyt ollut sopiva hetki ryhtyä tekemään selkoa juutalaisvihan syistä ottaen huomioon juutalaisten rodun, kansallisuuden, uskonnon, moraalin ja yhteiskunnallisen toiminnan.

Se seikka, johon juutalaisvihamielinen liike ehkä ankarimmin kohdistuu, on uskonto. Keskiajan juutalaisvainot johtuivat silminnähtävästi uskonnollisesta suvaitsemattomuudesta, johon liittyi myöhemmin taloudellisiakin syitä. Tosin käy sanominen, että entisaikojen uskonnollinen yltiöpäisyys on vähentynyt samassa suhteessa kuin sivistys on kasvanut ja inhimillisyyden käsite voimistunut. Mutta epäämätön tosiasia on sittenkin, että monet juutalaisia koskevat ennakkoluulot osoittautuvat keskiajan uskonnolliselta suvaitsemattomuudelta perityiksi.

Niin paljon kuin nykyiset antisemiitit vakuuttavatkin, ettei juutalaisten uskonto kuulu heihin, suuntaavat he kuitenkin ankarimmat hyökkäyksensä juutalaisia vastaan juuri heidän uskontonsa tähden. Yleisenä pyrkimyksenä on johtaa juutalaisten uskonnosta ja siveysopista kaikki se moitittava, mikä juutalaisille viaksi luetaan.

Kysyttäessä: mikä on juutalaisuuden uskonnollinen peruste, kuuluu liiankin usein vastaus: Talmud. Ja kuitenkin tulisi jokaisen sivistyneen ihmisen tietää, että Vanha Testamentti on se juutalaisten uskonnon peruskirja, jonka keralla juutalaisuus säilyy tai katoaa.

Vanha Testamentti on raamatussa jokaisen käytettävissä. Jokainen voi tutkia sitä ja ratkaista, onko juutalaisuus sellaisena kuin Mooses, Jesaja ja psalmit sen esittävät jotain niin epäinhimillistä, että se ei sovi nykyaikaiseen kulttuuriyhteiskuntaan. Vanhan Testamentin uskonsankarit ovat lahjoittaneet ihmiskunnalle monoteismin (yksijumalaisuuden), joka on kaikkien korkeampien uskonnonmuotojen, eikä vähimmin kristinopin, edellytys. Saamme kiittää juutalaisia siveysopista, jota pidämme korkeimpana, siveysopista, mikä ei sisälly ainoastaan kymmenen käskyn sanoihin, vaan myöskin käskyyn: rakasta lähimäistäsi niinkuin itseäsi (3 Moos. 19: 18). Israelin profeetat ovat luoneet yhteiskuntaelämän ihanteen, mikä kulttuurin kaksituhatvuotisesta kehityksestä huolimatta yhä kangastelee kaukaisuuksissa, ja lopuksi ovat Israelin runoilijat antaneet uskonnolliselle tunteelle sen yleismaailmallisimman ilmaisumuodon psalmeissa.

On tarpeellista huomauttaa tästä Israelin uskonnon suuresta merkityksestä koko ihmiskunnalle. Sillä juutalaisuutta arvosteltaessa se tavallisesti jätetään huomioon ottamatta ja Vanhaa Testamenttia pidetään vain historiallisena merkillisyytenä.

Vanhasta Testamentista on muka löydetty alentavia esityksiä korkeimmasta olennosta, vieläpä sen henkilöissä tavattu arveluttavia siveellisiä puutteellisuuksia, niinkuin ylpeää itsekkyyttä ja vihassa ja verenhimossa hekumoivaa julmuutta. Kieltämättä Vanha Testamentti monessa suhteessa kuvastaa itseensä-sulkeuneen heimo-uskonnon ahdasta käsitystä ja sisältää paljon sellaista, mikä ei ole sopusoinnussa meidän uskonnollisen ja siveellisen tietoisuutemme kanssa. Mutta kun julistamme tuomiomme, emme saa jättää syrjään historiallista ymmärtämystä emmekä unohtaa, että hylkäävä tuomio Vanhasta Testamentista ei kohtaa ainoastaan juutalaisuutta, sikäli kuin se todellakin on pysynyt Vanhan Testamentin kannalla, vaan myöskin kristinoppia. Sillä yhä vielä on Vanhalla Testamentilla pätevyytensä kristinopin suhteen m. m. sen etevimpänä eetillis-uskonnollisena kasvatuskeinona; koko meidän kulttuurimme on juutalais-itämaisten aatteiden ja motiivien läpitunkema, ja ne ovat raamatun kautta tulleet siinä määrin henkiseksi omaisuudeksemme, että tuskin koskaan tulevat kulumaan pois. Taistelu tätä vaikutusta vastaan on oikeutettu, mutta se on syrjässä juutalaiskysymyksestä.

Hyökkäykset juutalaisten uskontoa ja siveysoppia vastaan eivät ole säästäen pidelleet Vanhaa Testamenttia, mutta ensi sijassa ne koskevat Talmudia.

Onko Talmud jonkun juutalaisen rabbiinin nimi, kuten eräs keskiajan oppinut luuli? Tai onko Talmud juutalaisten lakikirja, niinkuin vastaus tavallisimmin kuulunee?

Suuren yleisön käsitykset Talmudista ovat varmaan siksi hämärät, että selonteko sen synnystä, sisällyksestä ja merkityksestä on tarpeen.

Sittenkuin Esra noin 5:nnellä vuosisadalla e. Kr. oli määrännyt n. s. Mooseksen lain juutalaisten seurakuntien uskonnolliseksi ja yhteiskunnalliseksi ohjeeksi, ei voitu kirjoituksen kautta vahvistetusta laista mitään poistaa, ei siihen mitään lisätä eikä mitään muuttaa.

Mutta jokapäiväisen elämän olosuhteet vaativat alituisesti uusia määräyksiä, uusia selityksiä entisten lisäksi, Siten syntyi lakia täydentävä tavanomainen oikeus. Se säilyi pääasiallisesti suullisen traditsionin kautta. Sitä ilmaisee myös sen nimi, »suullinen laki», kun taas mischna-nimitys tarkoittaa kirjoitetun lain »kertausta», mutta samalla täydennystä.

Aikojen kuluessa karttui traditsioni-ainesta yhä enemmän. Sen hallitsemisen vaikeus tuli yhä suuremmaksi, Myöskin suureni vaara, että juutalaisuuden käsityksen yhtenäisyys häviäisi tavanomaisen oikeuden erilaisen kehityksen vuoksi. Näin oli laita etenkin sitten, kun Titus oli hävittänyt Jerusalemin temppelin, juutalaisen monoteismin näkyvän vertauskuvan, kun uhripalveluksella ei enää ollut paikkaa ja juutalaiset olivat hajonneet kaikkeen maailmaan. Heidän selvänäköisimmät miehensä huomasivat välttämättömäksi löytää tapetun kansallisuuden hajoitetuille jäännöksille kokoavan voiman, yhdistävän siteen, elämäntarkoituksen. Juutalaisuuden suuret henget, kuten Jochanan ben Sakkai ja Juda Pyhä, löysivät tuon päämäärän, tuon yhdistävän voiman, uskontonsa opissa, ainoassa mitä heillä oli jäljellä. Niin syntyi tietoinen pyrkimys asettaa mahdottomaksi tulleen uhripalveluksen sijaan innokas uskonnontutkiminen, sanan selittäminen ja julistaminen, järjen ja sydämen valistus, totuuden etsiminen ja säilyttäminen.

Näiden pyrintöjen innostamina, koettaen pelastaa mitä oli pelastettavissa juutalaisuuden erikoisuudesta ja pyrkien säilyttämään monoteistisen ja eetillisen jumala-aatteen kaikkinielevän pakanuuden keskellä, harrastettiin myöskin suullisten traditsionien kokoomista. Niin syntyi se tekstikokoelma, joka sai nimen mischna ja jonka Juda Pyhän luullaan noin 189 j. Kr. toimittaneen.

Useat noista pääasiallisesti siviili-, rikos- ja kirkko-oikeudellisista päätöksistä, joita koottiin, olivat siihen aikaan jo vanhettuneita. Kuitenkin otettiin ne myöskin Mischnaan, sillä sen tarkoituksena ei ollut laatia ohjesääntöä kaikiksi ajoiksi, vaan järjestää ja jättää tuo valtava traditsioni-aines jälkimaailman tutkittavaksi. Mischna tahtoi olla ja on oikeudellinen tietokirja, jonkinlainen corpus juris, mutta ei mikään lakikirja.

Mischna on Talmudin ytimenä olematta sentään sen suurin osa. Talmudin muun sisällön nimi on Gemara. Gemara merkitsee täydennystä, sillä se täydentää ja selittää Mischnaa ja suhtautuu Mischnaan niinkuin Mischna Mooseksen lakiin. Voi myöskin sanoa, että Mischna muodostaa varsinaisen tekstin, jonka selityksenä Gemara on. Gemara on melkein kauttaaltaan kuin pöytäkirja rabbiinien väittelyistä Mischnan lauselmista. Gemara on lakikirja vielä vähemmässä määrin kuin Mischna. Verrattain harvoin voi esityksestä ilman muuta löytää vallitsevan käytännön. Sen saa selville vasta tutkimusten ja tarkastelujen kautta, joihin vain oppinut rabbiini kykenee.

Mischna syntyi Palestiinassa; Gemarasta näki ainoastaan osa päivän valon siinä maassa, toinen osa Babyloniassa. Kun molemmissa paikoissa lisättiin Gemara selitykseksi Mischnaan, syntyi Palestiinassa toin e n, Babyloniassa toinen Talmud. Siis on oikeastaan olemassa kaksi alkuperäistä Talmudia. Näistä lie palestiinalainen eli n. s. »Jeruschalmi» rabbiini Jochananin toimittama Tiberiaassa noin v. 390 j. Kr. ja babylonilainen eli »Babli» noin v. 500. Kun Mischna kuitenkin miltei samassa muodossa on perusteena kummallekin Talmudille, tarkoitetaan tällä nimellä molempia yhteensä tai ainoastaan babylonilaista Talmudia, joka on paljon suurempi, täydellisempi ja tärkeämpi. Painettuna se käsittää 12 paksua nidosta. Siis oikea indigesta moles!

Vielä on lisättävä, että Talmud jakautuu kahteen esitystavan puolesta erilaiseen osaan: halacha ja haggada. Halacha merkitsee tapaa, s.o. sitä sääntöä, jonka mukaan jokaisen tulee elämässä vaeltaa. Sitäpaitsi merkitsee halacha sitä väittelyä, joka Talmudissa koskee lakia ja jota siinä sen mukana säilytetään. Halacha on, niinkuin Heine sanoo, hengen miekkailukoulu, jossa rabbiinien oppi näyttelee terävyyttään. Se on juutalaisuuden skolastiikka. Sitävastoin käsittelee haggada, eli kertova aines, selvitellen ja valaisten sellaisia profeetallisia ja runollisia, paikkoja, jotka eivät suorastaan tarkoita käytännöllistä elämän ohjaamista. Haggada on pääasiallisesti tunteen ja mielikuvituksen tuote sisältäen kertomuksia, satuja, taruja ja juttuja ja on siten oikea löytökaivos kansanrunouden-tutkijalle ja kulttuurihistorioitsijalle.

Yleensä on Talmud, joka merkitsee »oppi», »opinto», juutalaisten melkein vuosituhantisen henkisen ja uskonnollisen elämän tuote; se on juutalaisen hengen aina pienimpiin yksityisseikkoihin käypä historia. Talmudia on sattuvasti verrattu valtavan suureen oppisaliin, jossa noin kaksituhatta rabbiinia keskustelee ei ainoastaan uskonnollisista ja juridisista kysymyksistä, vaan melkein, kaikesta, niihin inhimillinen tieto kohdistuu: luonnontieteestä, lääketieteestä, tähtitieteestä, maantieteestä, kasvatusopista, kielitieteestä, historiasta y.m. Näitä monenlaisia aineita ei käsitellä länsimaisen hengen vaatimassa historiallisessa järjestyksessä, vaan ne pyöriskelevät keskenään kirjavassa sekasotkussa esitystavan hypähdellessä toisesta äärimäisyydestä toiseen. Joskus kehitetään ja jaotellaan lause sellaisella teoretiseeraavalla kasuistiikalla, että se lopulta häipyy mahdottomuuksiin. Joskus taas keskustellaan jostain kysymyksestä dialektisellä taituruudella, mikä säihkyy loogillista terävyyttä, mutta kehittyy taas viisasteluun ja pikkumaisuuksiin, joiden ainoa tarkoitus on häikäistä ja sekoittaa. Ja vihdoin katkeavat nuo ajatusten turnajaiset silloin tällöin leveänä juoksevaan kertomukseen, jota aito itämainen mielikuvitus kannattaa.

Ylläsanotusta käynee selville, miksi Talmud on maailmankirjallisuuden vaikeimmin tajuttavia teoksia. Siksipä ovat mielipiteetkin sen arvosta hyvin erilaisia sekä kristittyjen että juutalaisten keskuudessa. Jotkut nostavat Talmudin pilviin, toiset taas leimaavat sen viisastelujen ja pikkuseikkojen sekamelskaksi.

Talmudin oleellinen merkitys juutalaisille on siinä, että se on kehittänyt heidän uskontosysteemiään Vanhan Testamentin pohjalla ja säilyttänyt heidän traditsioninsa. Mutta Talmud on ollut juutalaisuudelle kaksiteräinen miekka. Se on ehkä mahtavin linnoitus, mitä kansallistunto on suojakseen rakentanut. Tuon suojelusmuurin vuoksi pelastui juutalaisuus sekaantumasta kreikkalaisroomalaiseen kulttuuriin, johon sen nuori vesa, kristinusko, liittyi. Talmudin tutkiminen kehitti myöskin sitä ajatuksen terävyyttä, intelligenssia ja hengen joustavuutta, mikä on juutalaisille ominaista ja mikä on ollut heidän ylemmyytensä ja kestävyytensä syynä. Mutta tuo jyrkkä tapa, millä Talmud painostaa juutalaisuuden erikoisuutta, sen pyrkimys säännöttömään juutalaisten elämä pienimpiä yksityiskohtia myöten aina kehdosta hautaan saakka, pyrkimys, joka ehkä oli paikallaan ja ainakin selitettävissä tuon olemassaolontaistelun aikana, jolloin Talmud syntyi, toi mukanaan seisahduksen ja tuhoisan eristäytymisen. Kun kristinusko perustuen Vanhan Testamentin profeetalliseen, yleisempään ja yleisinhimillisempään käsitykseen vastusti juutalaisuuden lakiorjuutta ja kirjaimellisuutta, puhuen yksilön vapauden puolesta, ja kun kristinuskon kehitys senvuoksi on kulkenut yhä suurempaa vapautta kohti, lähti juutalaisuus ja Talmud vaeltamaan aivan päinvastaista, vanhoillisuuden tietä. Talmud ei selitä niin paljon yleisinhimillisiä, profeetallisia aatteita, kuin kansallista hurskaudenihannetta, joka liittyy usein väärin ymmärrettyyn ja väärin käytettyyn farisealaisuussanaan. Horjuen molempien suuntien välillä sitoi Talmud juutalaisuuden tunnustajat uusilla siteillä ja rajoituksilla niiden monien lisäksi, mitkä johtuivat itseensä-sulkeuneesta heimo-uskonnosta ja papillisesta lainsäädännöstä. Sorto ja vaino, joka muukalaisten keskellä seurasi juutalaisia maanpakolaisia heidän valtionsa kukistuttua ja joka piti heitä monta vuosisataa ympäristön kulttuurityön ulkopuolella, tunki heidät yhä tiukemmin heidän uskontonsa ahtaiden rajojen sisälle sekä esti heidän kehityksensä tai teki sen yksipuoliseksi. Tällaisten olojen vuoksi juutalaisten elämä meidän päivinämme näyttää olevan useissa kohdin vähintäin tuhat vuotta yleisestä kehityksestä jäljessä.

Sulkuna juutalaisten kehitykselle vaikutti sekin seikka, että laajoissa juutalaispiireissä menetettiin historiallinen käsitys Talmudista oikeuslähteenä. Tosin eivät sen opit ole saaneet tuota virallista pyhitystä, joka liittyy kristinopin dogmeihin, — ehkä vain siksi, että juutalaisuudelta puuttui ja yhä puuttuu julkinen, yhtenäinen johto. Käytännössä Talmud sitävastoin sai määräävän merkityksen, joka oikeastaan ei sille kuulu, niin että se kohta työnsi syrjään Vanhan Testamentin tutkimisen.

Tähän suuntaan vaikuttivat osittain turmiollisella tavalla muutamat oppikirjat, joiden tarkoituksena oli tehdä tuo voimassa olevan käytännön vaivalloinen selitteleminen tarpeettomaksi ja määritellä yleistajuisessa muodossa Talmudin lausunnot. Niihin kuuluu Mos. Maimonideksen v. 1180 valmistunut jättiläisteos Mischna thora eli Jad chazaka, »voiman käsi». Moses Coucy'laisen julkaisema Sefer hamisvoth (noin 1250), Jakob ben Ascherin Arbaa turim ja ennen kaikkia Josef Karon († 1575) julkaisema Schulchan arukh, »katettu pöytä». Viimemainitussa teoksessa, sanoo Reinach, muutettiin vanhojen opettajien vähäpätöisimmätkin lauseet taipumattomiksi laeiksi ottamatta lukuun paikkaa, aikaa ja oloja. Etenkin krakaulaisen Iserleksen v. 1588 laajentama muodostelma on saanut osakseen liian suuren arvon ja suuressa määrin edistänyt juutalaisuuden eristymistä ja seisahdusta. Se antaakin näennäistä tukea monelle intohimoiselle hyökkäykselle, jotka Talmud, oikein selitettynä, torjuu.

Onneksi ei edes juutalaisuus ole säästynyt vapaammilta virtauksilta. Meidän päivinämme täytyy tehdä erotus reformeerattujen ja oikeauskoisten juutalaisten välillä, lukuunottamatta lahkoja, joista karaiitit jo entuudestaan ovat hyljänneet koko rabbiinitraditsionin tunnustaen ainoastaan Vanhan Testamentin.

Oikeauskoiset ovat enemmistönä, ja heihin kuuluu sivistyksellisesti alinna oleva osa juutalaisista, pääasiallisesti Itä-Euroopassa. He puhuvat syvimmällä kunnioituksella pyhästä Talmudistaan. Sen tutkiminen on heidän mielestään inhimillisen toiminnan korkein huippu ja ihanne. He väittävät, että aina Mooseksen lain julistamisesta saakka Sinailla on halachan suullinen laki ollut Mooseksen kirjoissa olevan kirjoitetun lain rinnalla. Laki on siis heidän mielestään yksi, vaikka se on virrannut juutalaisille kahdelta taholta.

Tällaisen epähistoriallisen ja epäkriitillisen ajatuskannan johtamina menevät jotkut oikeauskoisten edustajat niin pitkälle, että pitävät Talmudia ainoana lähteenä, josta juutalaisuus on kummunnut, juutalaisuuden olemassaolon perusteena, vieläpä sinä elävänä sieluna, mikä on muodostanut ja pitänyt pystyssä juutalaisuuden.

Paljon selvempi ja oikeampi käsitys Talmudista on reformijuutalaisuudella, jonka alkuunpanija oli Kantin aikalainen, Lessingin ystävä, hänen Nathan Viisaansa esikuva, Moses Mendelssohn († 1786). Reformijuutalaisten mielestä on Talmud yksinkertaisesti kokoelma opetuslauseita eikä mikään lakikirja. He näkevät selvään sen seikan, että Talmudin moraaliperusta on monessa suhteessa eristyvä, puolueellinen ja ahdas. Holdheim, eräs reformi juutalaisuuden etevimmistä johtajista, sanoo: »Meidän uskonnollis-siveellinen tuntomme on jo paljon ylempänä Talmudin moraaliperustetta.» Frankfurt am Mainin rabbiini Leop. Stein († 1882) kielsi juhlallisesti, että Talmud olisi juutalaisten uskonnon lähde. Hän ilmaisee myöskin vakaumuksenaan, kuten jo Mendelssohn, että verrattoman paljon siitä, mitä Talmudissa sanotaan kirjoitetun lain välttämättömäksi selitykseksi, on vahingollisia ihmissäädöksiä, jotka vain ovat himmentäneet juutalaisten uskonnon kirkkautta. Amerikkalaiset rabbiinit ovat niinikään monasti selittäneet Talmudin auktoriteetin kumotuksi. Reformijuutalaisten radikaalisin osa ei ole ainoastaan hyljännyt Talmudia, uskoa Messiaan tuloon ja ruokalakeja, vaan myöskin poistanut hebreankielisen jumalanpalveluksen ja asettanut sabbatin sunnuntaiksi. Tätä suuntaa edustaa berliiniläinen Reformgenossenschaft, jonka Stern ja Holdheim perustivat v. 1845. Onpa syntynyt yhdistyksiä ympärileikkaustakin vastaan, sittenkuin Abr. Geiger ensin uskalsi nousta tuota barbaarista menoa vastustamaan.

Täytyy toivoa, että reformijuutalaisten pyrkimykset menestyisivät ja johtaisivat juutalaisuuden täydelliseen uudistukseen. Todellisuudessa on Talmudilla nykyään merkitystä ainoastaan juutalaisten juhlamenoihin, ei heidän yhteiskunnallisiin oloihinsa nähden, sillä niiden suhteen on voimassa babylonilaisen Talmudin määräys, että valtion laki on seurattava laki. Mutta elleivät oikeauskoiset juutalaiset heitä mereen tuota rituaali- ja juhlamenosääntöjen arvotonta painolastia, jonka eristäytyvä heimo-uskonto ja traditsioni on heille tyrkyttänyt, on heidän sulautumisensa nykyajan kulttuuriin mahdoton. Siksi soveltumattomia nykyaikaisen elämän muotoihin ovat nuo monimutkaiset sabbattikäskyt, puhtaus- ja ruokailusäännöt; tässä joitakuita esimerkkejä selitykseksi.

Työnteon kielto sabbattina koskee Mischnan mukaan 39 työn päälajia, mutta näihin päälajeihin luetaan taas suuri joukko askareita. Sabbattina ei oikeauskoinen juutalainen saa sytyttää eikä sammuttaa tulta, siis ei myöskään valmistaa ruokaa. Hän ei saa kammata hiuksiaan — koska keritseminen on kielletty —, ei panna kenkiinsä uutta nauhaa eikä käyttää soittokonetta — koska vasaraniskut pyhänä ovat kielletyt! Edelleen hän ei saa poimia kukkia eikä sitoa niitä kimppuun — sillä sabbattina ei saa korjata viljaa. Hän ei saa viedä mitään ulos huoneistaan eikä liikkua muuta kuin »sabbatin matkan», 2,000 askelta. Kuinka voi siis esim. juutalainen sotamies täyttää uskontonsa määräykset, jos hänet komennetaan matkalle sabbattina? Hänen täytyy toimia vasten uskonnollista vakaumustaan tai keksiä keino lain kiertämiseksi. Tunnettuahan on, että juutalaiset laajentaakseen sabbattipakon rajoittamaa liikuntoaluettaan ympäröivät kadut ja korttelit riu’uilla, nuorilla ja kuvitelluilla rajoilla. Venäjällä saattaa nähdä juutalaisen istuvan rautatievaunussa vesimalja jalkojensa alla; hän uskottelee silloin itselleen ja jumalalleen olevansa merimatkalla — mikä hätätilassa on sallittu sabbattinakin. Vaivalloisia sekä juutalaisille itselleen että muillekin ovat etenkin heidän monenlaiset puhtaus- ja ruokalakinsa, jotka kieltävät heiltä vapaan kanssakäymisen muun-uskolaisten kanssa sekä eräiden ruokien ja juomien nauttimisen. Tuo kaikki on ahdashenkisen siveysopin häikäilemätöntä pilantekoa estetiikasta ja logiikasta.

Juutalaisuuden uudistumisen pahimpiin esteisiin kuuluu paitsi antisemiittistä kiihotusta, mikä uhkaa työntää vapaamielisetkin ainekset takaisin oikeauskoisuuden helmaan, yhteisen johdon puute ja juutalaisten suuren enemmistön tietämättömyys. Ei voi, sen parempi, puhua yleisestä Talmudin-tutkimuksesta, syystä että Talmud on kirjoitettu kuolleilla murteilla ja käännöksiä ei ole ollut saatavissa. Puuttuva kielitaito ja kunnollisten käännösten olemattomuus ovat saaneet aikaan sen, että kristityilläkin on ollut hyvin hämärä käsitys Talmudista.

Tätä tietämättömyyttä on juutalaisvihamielinen liike käyttänyt hyväkseen suurella menestyksellä ja, kuvaavaa kyllä, nojautunut etupäässä juutalaisten luopioiden enemmän tai vähemmän väritettyihin kuvauksiin. Tuo epäilyttävä kunnia olla ensimäinen, joka väärillä syytöksillä on kohdistanut vihan Talmudia vastaan, lankee juutalaisen luopion de Kupelan osaksi, jonka kuoleman jälkeen tuhansia kappaleita Talmudia poltettiin roviolla 13:nnesta 16:nteen vuosisataan Ranskassa, Italiassa ja Puolassa. Varsinaisen kirjallisen taistelun juutalaisuutta vastaan alkoi toinen juutalainen luopio Pfefferkorn 1500-luvulla. Mutta nykyaikaisen antisemitismin kirjallinen alkaja oli Eisenmenger, Heidelbergin professori, joka v. 1700 julkaisi kaksi paksua nidosta käsittävän, Entdecktes Judentum (»Paljastettu juutalaisuus») nimisen teoksen, joka kiehuu juutalaisvihaa ja vilisee vääriä tietoja ja sitaatteja juutalaisten kirjoista. Katolisen professorin Rohlingin teos Der Talmudjude (»Talmud-juutalainen»), osaksi plagioitu Eisenmengeristä, on vielä kiukkuisempi kuin tämä ja lisäksi valheellinen. Vaikka Saksan etevimmät orientalistit ja Talmudin-tuntijat paljastivatkin Rohlingin väärennykset, on hänen kirjansa sentään v:n 1871 jälkeen ilmestynyt monena painoksena ja levittänyt laajoihin piireihin antisemitismin myrkkyä. Siinä toistuu m.m. tuo juutalaisia vastaan kohdistettu mieletön syytös rituaalimurhista. Vaikka sellaisia murhia ei millään voida todistaa ja vaikka m.m. professori Strack on selvästi näyttänyt, ettei käsityksellä ole mitään tukea juutalaisuudessa, vaan että se johtuu taikauskosta, uskotaan syytöksiin kuitenkin sivistymättömissä piireissä ja niitä käytetään kiihotuskeinoina juutalaisia vastaan. Onpa olemassa jesuiittain julkaisema lastenkirjanenkin, jossa noita luuloteltuja rituaali murhia kuvataan kasvavalle nuorisolle! Yllämainittujen kirjoitusten veroisia ovat ne antisemiittikatkismukset ja »juutalaispeilit», joita antisemiitit 1870-luvulta lähtien ovat levittäneet tuhansittain, kiihottaen mieliä vääristelyillä ja liioittelulla ja tahraten lukijan uskomattoman likaisella kielellä.

Yleinen syytös juutalaisuutta vastaan kohdistuu sen kristinuskon-vihaan, jonka etupäässä selitetään ilmenevän Talmudissa sekä juutalaisten keskiaikana julkaisemissa kirjoituksissa.

On muistettava, että kristinoppi kehittyä juutalaisuudesta ja että sitä senvuoksi alkuaan pidettiin juutalaisena lahkona. Laissa sanotaan, että rikkoja on hävitettävä kansastaan. Tämän mukaan on Talmudissa monta vihamielistä lausuntoa lahkolaisia (minim) vastaan, joihin epäilemättä myöskin juutalaiskristityt luettiin. Mutta sikäli kuin kristinoppi sai tunnustajia pakanoiden keskuudesta, täytyi lahkolaisia vastaan suunnatun juutalaisen fanatismin lakata tarkoittamasta kristityitä yleensä. Se ankaruus, mitä juutalaisuus on osoittanut luopioita kohtaan, esiintyy vielä Maimonideksen säännössä, että luopiot täytyy tappaa, ja elää yhä yhtä sydämettömänä eräissä juutalaispiireissä eikä suinkaan vähimmin kohdistu niihin juutalaisiin, jotka ovat kääntyneet kristinoppiin. Historian valossa katsottuna on tällä säännöllä vastineensa esim. Johanneksen evankeliumin kovissa sanoissa kuivuneesta oksasta, joka hakataan pois ja heitetään tuleen (Joh. 15:6. Mat. 3:10), keskiajan hirmuisissa kerettiläistuomioissa y.m. Kristityltä ylipäänsä ei tämä ankaruus kuitenkaan koske, ei ainakaan meidän päivinämme.

Talmudissa on yleensä mitättömän vähän suoranaisia viittauksia kristinuskoon, siksi että osa siitä, etenkin Mischna — on ilmestynyt ennen Kristuksen syntymää ja suurin osa on kirjoitettu persialaisessa Babyloniassa, missä kristinuskoa tuskin tunnettiin. Yleensä on vaikea päättää, mitä Talmud sanoi yllämainitusta asiasta, sillä vanhimmat käsikirjoitukset ovat siksi myöhäiseltä ajalta kuin 12:nnelta tai 13:nnelta vuosisadalta ja kriitillistä tekstipainosta ei ole olemassa. Toiselta puolen on varmaa, että Talmudin sanamuotoa on paljon muuteltu ja lyhennetty. Se on tapahtunut osaksi kristillisen kirkon ja sensuurin takia, osaksi tarkoituksella osoittaa kristinuskon ja juutalaisuuden eroavaisuutta. Tunnettua on esim., että vanhinten kokous Puolassa v. 1630 kielsi puhumasta Talmudin uusissa painoksissa mitään, oli se sitten hyvää tai pahaa, Jeesus Natsarealaisesta.

On mahdollista, että tämä kielto osaksi tarkoitti lausuntoja, jotka oli lisätty Talmudiin myöhemmin, siis aikoina, jolloin uskonnolliset intohimot kiivaimmin riehuivat.

Enemmän kuin kristinopista itsestään puhutaan Talmudissa sen perustajasta, ja Talmudin tiedot Jeesuksen persoonasta eivät juuri ole ylentäviä, mutta usein ristiriitaisia. Siinä näkyy jälkiä tarinoista, jotka olivat sangen yleisiä Itämailla ja jotka, niinkuin Henne am Rhyn sanoo, osoittavat tietämättömyyttä enemmän kuin pahaa tahtoa. Tärkein on se, missä kerrotaan Kristuksen syntyneen laittomasta yhteydestä ja harjoittaneen noituutta, josta hänen ristinkuolemansa johtui; siis verrattain vähäpätöisiä asioita. Oli miten oli, kaikissa tapauksissa on mieletöntä takoa Talmudin satunnaisista kristillisvihamielisistä lausunnoista aseita juutalaisuutta vastaan. Talmudiinhan on koottu satojen eri henkilöiden ajatuksia, henkilöiden, joiden yksityisillä lausunnoilla ei ole minkäänlaista sitovaa voimaa. Talmud on suuri puutarha, jossa tavataan sekä jaloja hedelmiä että myrkyllisiä yrttejä.

Viha kristityltä sortajia kohtaan saattoi juutalaiset keskiajalla tuomaan ilmi ja levittämään kädestä käteen kristinuskoa ja Jeesuksen persoonallisuutta mitä kömpelöimmällä tavalla häpäiseviä kirjoituksia. Sellainen häväistyskirjoitus on Toldot Jeschu (Jeesuksen historia), jonka kristityt oppivat tuntemaan 13:nnella vuosisadalla. Useita näistä kirjoituksista on koottuina Wagenseilin v. 1681 julkaisemassa teoksessa Tela ignea satanae, »paholaisen tulinuolet», josta Voltaire on sanonut, että se sisältää kaiken, mitä kristinoppia vastaan voi sanoa. Mutta se Jeesus, jota juutalaisten pilkkakirjoitukset tarkoittivat, »ei ollut», kuten Franz Delitzsch sanoo, »historiallinen Jeesus, vaan inhottava kummitus, jonka juutalaiset olivat luoneet tekemällä johtopäätöksiä epäjumalisista menoista ja kirkon vainoomishimosta». Mutta silläkin ajalla, »kun kristillinen valtio ja kirkko esiintyi juutalaisia vastaan niinkuin Jumalan valitsemat pyövelit ja pyövelinkätyrit» ja kun juutalaisten viha suuntautui kaikkea kristillistä vastaan, — silläkin ajalla kuului juutalaisten keskuudessa ääniä, joita korkein sielunaateluus kannatti.

Surullisempaa on se, että juutalaiset meidänkin päivinämme ovat pitäneet sopivana levittää mitä halpamaisimpia kristillisvihamielisiä kirjoituksia painoistaan ja että kristinuskoa solvataan mitä häikäilemättömimmin eräissä juutalaisissa sanomalehdissä. Tuollaisen voi ainakin osittain selittää antisemiittien hälyytyshuutojen kaiuksi. Typeryyttä ja itsepäisyyttä todistaa se, että muutamat valistuneetkin rabbiinit kieltävät kristinopin perustajilta kaiken ansion ja alkuperäisyyden. Se johtuu siitä ylpeästä tietoisuudesta, että sekä kristinopilla että islamilla on juurensa juutalaisuudessa.

Suurta sekaannusta kysymyksessä juutalaisten kristinuskon-käsityksestä on saanut aikaan se seikka, että juutalaisille vihamieliset kirjailijat ovat esittäneet kaikki Talmudissa ja juutalaisten uskonto-opeissa tavattavat, epäjumalanpalvelijoita koskevat lausunnot ikäänkuin ne kääntyisivät erityisesti kristinoppia vastaan. Varsinkin on takerruttu sanaan akum, joka on abde kokahim umazzaloth sanoista muodostettu akrostikoni, merkiten tähtien ja taivaankappalten palvelijoita. Tuota nimitystä on luultu kristittyjen haukkumasanaksi ja senvuoksi on vuodatettu vihan malja koko juutalaisuuden yli. Jokainen järkevä ihminen huomaa kuitenkin, ettei sana voi tarkoittaa kristityltä. Nyt tiedetään, että »akum», »tähtien ja taivaankappalten palvelija», ei ollenkaan esiinny Talmudin käsikirjoituksissa eikä sensuroimattomissa painoksissa, ei myöskään Maimonideksen rituaalikoodeksin eikä Schulchan arukhin vanhimmissa painoksissa. Sana »akum» on kristillisen sensuurin keksintöä! Alkuperäiset kirjoitustavat ovat »vieras jumalanpalvelus», gojim ja nochrim, s.o. ulkomaalaiset, ei-israelilaiset. Näitä vastaan kyllä esiintyy monta vihaa ja suvaitsemattomuutta osoittavaa lausetta, joita tuskin voinee lukea viaksi yksityisille juutalaisille, kun ajattelee, että Talmud syntyi aikana, »jolloin suru juutalaisen kansallisuuden valtiollisesta häviöstä vielä poltti jokaista juutalaissielua ja jolloin jokainen ylevämielinen juutalainen kauhulla katseli rappeutunutta pakanuutta». Itse vanhoillisetkin juutalaisten keskuudessa myöntävät, että Talmud erinomaisten siveyskäskyjen rinnalla sisältää muista kansallisuuksista lauseita, jotka kyllä voivat saada selityksensä ajan olosuhteista, mutta joita he eivät tahdo hyväksyä.

On selvää, että kun juutalaiset joutuivat pääasiallisesti kristittyyn ympäristöön, niin Vanhan Testamentin ja rabbiinien sanasto sai laajennetun ja muutetun sisällyksen. Koska kristityt eivät ole israelilaisia, ovat hekin »gojim». Tätä nimitystä kristityistä käytetään vielä venäläis-puolalaisten juutalaisten keskuudessa. Mikään hyväilynimi se ei ole, yhtä vähän kuin »juutalainen» meillä. Olematta alkuaan häväistysnimi ja vastaten roomalaisten sanaa hostis: »vieras», vihollinen, ja kreikkalaisten barbaros: »vieras», raakalainen, on sana suureksi osaksi kristittyjen omasta ansiosta muuttunut vihan ja halveksumisen ilmaisuksi.

Vanhan Testamentin ja Talmudin kovat ja leppymättömät säännöt »muukalaisia» vastaan olivat oikeastaan voimassa vain Palestiinassa ja ovat väärin tulleet yleispäteviksi. Raamatun käskyt edomilaisten ja amalekilaisten tuhoamisesta käsitettiin ikuisesti pysyviksi, vaikka nuo kansat kauan sitten ovat kadonneet. Kun sitten roomalaiset tulivat juutalaisten uusiksi verivihollisiksi ja joku rabbiinitraditsioni merkillisesti selitti, että edomilaiset olivat perustaneet Rooman, saatiin hyvällä syyllä, kohdistaa edomilais-viha roomalaisiin ja sitten kaikkiin eurooppalaisiin kansoihin, sikäli kuin ne sortavat Israelia. Epäilemättä pitivät juutalaiset eräänä osana keskiaikaa pakanakristityitä epäjumalanpalvelijoina. Kristuksen jumaluus ja kolmiyhteysdogmi on juutalaisten mielestä aina ollut pakanallista. Myöskin on heidän ollut vaikea erottaa pakanuudesta katolisen kirkon menoja Maarian-, pyhimysten- ja kuvainpalveluksineen, asia, joka tuskin herättänee ihmetystä, koska itse uskonpuhdistus todellisuudessa oli vastalause kirkon pakanallisia menoja vastaan.

Sellainenkin auktoriteetti kuin Maimonides selitti erityisesti, että kristityt — mutteivät muhamettilaiset —ovat epäjumalanpalvelijoita. Siksi kielsikin hän uskon veljiään antamasta kristityille lahjoja, lääkärinapua tai neuvoja. Vaikkapa kristitty olisi ollut hengenvaarassa, ei ollut luonnollista auttaa häntä, sillä se olisi pakanuuden edistämistä. Kuitenkaan ei Maimonides sallinut juutalaisten käydä käsiksi kristittyjen omaisuuteen eikä vainota heidän henkeään. Kristittyjen aseellisen lannistamisen hän jätti Messiaan tulon aikaan, jolloin Israel sotaisena kansana on käyvä vihollisiaan vastaan.

Kun antisemiitit vedoten Maimonidekseen tahtovat uskottaa, että hänen puolustamansa kristittyjen-viha vallitsee meidänkin aikamme juutalaisissa, vieläpä siinä määrin, että he pitävät kristityn tappamista uskonnollisella velvollisuutena, sisältää tuo väite totuuden hirmuisen vääristelyn. Juutalaisten käsitys pakanoista ja kristittyjen suhteesta näihin ei nyt enää ole sama kuin keskiajalla, eikä silloin ollut sama kuin Talmudin aikaan.

Vihdoin huomasivat juutalaiset, että kristinuskon ja pakanuuden yhdenvertaisiksi asettaminen oli epäoikeutettua. Jo 12:nnelta vuosisadalta alkaen voi mainita monta painavaa lausuntoa siihen suuntaan. Käsityksen muuttumiseen vaikutti etenkin uskonpuhdistus, jota monet juutalaiset pitivät kääntymisenä juutalaisuuden puhdasta yksijumalaisuutta kohden.

Se mitä nykyisen juutalaisuuden luotettavimmat edustajat ajattelevat muista uskontunnustuksista, on yhdenvertaista sen aateluuden kanssa, joka pistää silmään talmudistien paraista lausunnoista. Talmudissa sanoo Rabbi Josua (n. 200 j.Kr.): »kaikkien maailman kansojen vanhurskailla on osansa tulevassa elämässä» (Sanh. 105 a), miltei yhtäpitävästi Pietarin sanojen kanssa (Ap. t. 10:35). Toisessa paikassa sanotaan: »Ikuisuuden portin kautta ei astu sisään ainoastaan leviittoja, pappeja ja israelilaisia, vaan kaikki vanhurskaat.» Vanhurskailla tarkoitetaan tässä kaikkia niitä, jotka noudattavat seitsemää n.s. noachidista käskyä epäjumalanpalvelusta, jumalanpilkkaa, murhaa, sukurutsausta, ryöstöä, esivallan vastustamista ja elävien eläinten lihan syömistä vastaan.

Kun Augustinuksen mielestä kaikki pakanoiden hyveet olivat vain splendida vitia, »loistavia paheita», ja kun roomalais-katolinen kirkko selittää, että kaikki usko, kaikki rakkaus, kaikki hyveet, vieläpä marttyyriuskin kirkon ulkopuolella ovat arvottomia, oli Rabbi Jochanan ben Sakkain mielestä jokainen pakanain tekemä rakkauden- tai armeliaisuudentyö parannuksen ja sovituksen alku (B. Bathra 10 b). Niin, sanotaanpa eräässä Talmudin kohdassa: »jokainen, ken hylkää epäjumalanpalveluksen, on juutalainen» (Megillah 13 a), varmasti korkein tunnustus, minkä juutalainen voi antaa. Vanhojen rabbiinien mukaan on se siveellinen korkeus, minkä ihminen voi saavuttaa, riippumaton sukuperästä ja uskontunnustuksesta.

Tämän mukaan selittivät useat etevät juutalaiset 1700-luvulla, vasten Maimonideksen mielipidettä, että kristityt noudattavat noachidisia käskyjä ja että heitä siis on pidettävä »porttiproselyytteinä», jotka talmudilainen oikeus asettaa, mitä eetillisiin lakeihin tulee, yhdenvertaisiksi juutalaisten kanssa. Samansuuntaisen lausunnon antoi Pariisin sanhedrio v. 1806, ja Herxheimerin juutalaisessa katkismuksessa, jota sitten v:n 1831 on ilmestynyt noin 30 painosta, luemme: »Velvollisuutemme on rakastaa kaikkia nykyajan kansoja, jotka kunnioittavat ainoata jumalaa ja harrastavat hyveitä ja ihmisrakkautta.» Vieläkin merkittävämpi on se lausunto, minkä Leipzigin synodi v. 1869 antoi reformi juutalaisuuden nimessä: »Synodin mielestä on kaikkien uskontojen ja tunnustusten keskinäinen rauha, kunnioitus ja yhdenvertaisuus samoinkuin täysin moraalinen taistelu henkisillä aseilla totuuden puolesta, ihmiskunnan korkeimpia päämaaleja; siksi tunnustaa synodi, että juutalaisuuden oleellisimpiin tehtäviin menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa kuuluu tunnustaa, edistää ja esittää näitä periaatteita, kärsiä, toimia ja taistella niiden puolesta.» Vieläpä oikeauskoisimmatkin juutalaiset, joista 94 rabbiinia allekirjoitti Unkarissa v. 1866 julistuksen, minkä mukaan Schulchan arukhia täytyy seurata joka paikassa ja aina, ovat pääasiallisesti hyväksyneet nykyisen käsityksen juutalaisten ja kristittyjen keskinäisestä asemasta.

Se että niin monta vuosisataa kului, ennenkuin juutalaiset huomasivat eron kristittyjen ja epäjumalanpalvelijoiden välillä sekä että kristitytkin noachidisten sääntöjen noudattajina voivat juutalaisten lain mukaan tulla osallisiksi juutalaisuuden eetillisestä oikeudesta ja rakkaudenkäskyistä, johtuu ensiksikin juutalaisuuden ankarasta monoteismistä ja itseensä-sulkeutuvasta kansallisluonteesta, mutta osittain varmaan myös kristinopin olemuksen tuntemattomuudesta ja siitä sorrosta, joka kristittyjen taholta on tullut juutalaisten osaksi.

Lähimäisenrakkaudesta on sekä Vanhassa Testamentissa että Talmudissa monta kaunista käskyä. Esim. tuo tuttu: »Sinun tulee rakastaa lähimäistäsi niinkuin itseäsi» (3 Moos. 19:18), jota Rabbi Akiba piti lain peruslauseena. Ei voi kieltää, että »lähimäisellä» tässä alkuaan tarkoitettiin juutalaisia kansalaisia ja uskonheimolaisia. Mutta käskyn rajoitettu merkitys särkyy, kun heti sen jälkeen lisätään: »Vierasta, joka asuu kattosi alla, on sinun pidettävä maanmiehenäsi, ja sinun tulee rakastaa häntä niinkuin itseäsi» (v: 34). Humaaninen käsky, joka on jyrkkänä vastakohtana nykyaikaisten natsionalistien vaatimukselle, että toiseen kansallisuuteen kuuluvaa vähemmistöä on kohdeltava niinkuin ulkomaalaisia. Jos tahtoo olla oikeudenmukainen, täytyy myöntää, että muinaiselle juutalaisuudelle tulee kunnia siitä, että se ensimäisenä on julistanut yleistä veljesrakkautta — ainakin pienoiskoossa. Vanhan Testamentin kirjallisuudessa, etenkin profeetallisissa ja opetuskirjoissa, näyttäytyy selvä pyrkimys antaa »lähimäinen»-käsitteelle miltei yleinen merkitys. Vertauksesta »laupiaasta samarialaisesta» ja useista Talmudin lauselmista käy selville, että kirjanoppineet Jeesuksen aikoina täysin ymmärsivät käskyn yleispätevän merkityksen. Rabbi Ben Asai johtui siihen pitäen silmällä ihmiskunnan yhteyttä. Nykyiset rabbiinit ja juutalaisten uskonopit lausuvat selvästi ja tarkkaan, että käsky rakkaudesta lähimaista kohtaan koskee kaikkia ihmisiä uskontoon, kansallisuuteen ja säätyyn katsomatta, niin ettei mikään ihmisrakkauteen perustuva käsky tee eroa israelilaisten ja muukalaisten välillä. Tämä tosiseikka kumoaa suuren osan juutalaisia vastaan tehdyistä syytöksistä.

Juutalaisten uskonto opettaa myöskin, että hädässä olevaa vihamiestä täytyy auttaa (Sal. san. 24:29). Sitävastoin puuttuu juutalaisuudesta Uuden Testamentin pingoitettu käsky: »Jos joku lyö' sinua oikealle poskelle, käännä hänelle myöskin vasen», j.n.e. (Mat. 5:39), ollen vieras sen järkevälle katsantokannalle. Juutalaisuuden ihanteina ovat tässä kohden »ne joita vaivataan eivätkä itse vaivaa, ne joita herjataan eivätkä itse herjaa, ne jotka vaikuttavat Jumalan rakkauden hyväksi ja iloitsevat kärsimyksissä» (Sabbat 88 b). Kaikki juutalaiset eivät ole voineet toteuttaa tuota ihannetta, mutta kuvaavaa on, että oikeauskoiset juutalaiset pitävät marttyyriutta Jumalan rangaistuksena synnistä, sortajiaan Jumalan ruoskana ja kärsimyksiään välitilana, josta Messias on heidät pelastava. Se on fatalistista passiivisuutta, missä omalla alkuunpanolla ei ole mitään sijaa.

Talmudissa (Sabbat 31:1) kerrotaan, että eräs pakana tuli Hiilelin luo ja pyysi häntä opettamaan hänelle lain sisällyksen niin lyhyessä ajassa kuin kuulija saattoi seisoa yhdellä jalalla. Silloin Hillel vastasi: »Älä tee lähimäisellesi sitä, mikä sinulle itsellesi on epämieluista; se on laki, kaikki muu on sen selitystä.» Kiireissään näyttää Hillel unohtaneen käskyn: »Sinun tulee rakastaa Jumalaa kaikesta sydämestäsi, sielustasi ja voimastasi» (5 Mos. 6: 5). Yhteenpantuina on näillä juutalaisuuden kahdella perusopilla täysi vastineensa Jeesuksen sanoissa, että laki ja profeetat riippuvat kahdesta käskystä, jotka koskevat rakkautta jumalaa ja lähimaista kohtaan. (Mat. 22:40). Todellisuudessa löydämme Talmudista monta evankeliumien kauneimmista lauselmista; ovathan ne suureksi osaksi ammentaneet samasta lähteestä. Jos uskonnon pohja on, kuten Hamack sanoo, Jumalan ja lähimäisen rakastaminen, niin on ainakin kristinopin ja juutalaisuuden pohja yhteinen. Valitettavasti on yhteistä sekin, että molempien uskontojen tunnustajat ovat kaukana jäljessä teorioistaan — kummat kauempana, jääköön sanomatta.

Yhdessä lähimäisenrakkauden kanssa on myös hyväntekeväisyys, yksi juutalaisuuden kauneimpia puolia. Siihen kehotetaan kaikkialla Vanhassa Testamentissa ja sillä tarkoitetaan Talmudissa (Sota 14 a) opin alkua ja loppua. Se hyväntekeväisyys, joka oli ensimäisten kristittyjen paratta tunnusmerkkejä, oli epäilemättä perintöä juutalaisuudelta. Juutalaisten kärsimykset ovat yhä kasvattaneet heitä heidän uskontonsa määräämään suuntaan. Eivät edes juutalaisuuden häpäisijät voi kieltää, että juutalaiset harjoittavat suurenmoista hyväntekeväisyyttä. Se vastaväite, että juutalaisten hyväntekeväisyydellä olisi aivan rajoitettu, tunnustuksellinen luonne, on tuskin perusteltu, Muistutettakoon, että esim. Libanonin kristittyjen joukkosurman jälkeen v. 1860 juutalaiset keräsivät suuren rahasumman heidän avukseen.

Juutalaisten siveysoppi ei vaadi lempeää esiintymistä ainoastaan ihmisiä, vaan myöskin eläimiä kohtaan, Tässä suhteessa on juutalaisuus monia muita siveysoppeja etevämpi. Eläinrääkkäyksen kieltää useassa paikassa sekä Vanha Testamentti että Talmud (2 Moos. 20:10, 23:5; Moos. 22:6 s.25: 4; Sananl. 12:10; Sabbat 128 b; Gittin 62 a; B. Mezia 32 b 88 a), ja lempeys eläimiä kohtaan mainitaan hyveenä. Sunnuntailepo ulotetaan kotieläimiin, vieläpä metsänriistaan, niin että sabbatti- tai sunnuntaimetsästäjät ovat juutalaisuudelle kauhistus.

Katsoen juutalaisuuden eläinystävyyteen on kohtalon ivaa, että juuri juutalaisia syytetään eläinrääkkäyksestä. Siksi on juutalaisten teurastustapa leimattu.

Sen määräysten tarkoitus on kuitenkin ilmeisesti koettaa tehdä eläinten kärsimykset niin pieniksi kuin mahdollista. Huolimatta tästä kiitettävästä tarkoituksesta on kuitenkin ajateltavissa, että juutalaisten teurastustapa, oltuaan käytännössä n. 2,000 vuotta, olisi eläinrääkkäystä verrattuna nykyisiin teurastustapoihin teurastusnaamarilla y.m. Muistutettakoon siis ainoastaan, että kun v. 1877 Saksan valtiopäiville jätettiin anomus juutalaisten teurastustavan poistamisesta, selittivät useat tunnetut fysiologit, lääkärit ja eläinlääkärit, että tämä tapa ei ole ainoastaan tarkoituksenmukaisempi, vaan myöskin tuskattomampi ja inhimillisempi kuin muut.

Erityisellä kiivaudella on juutalaisvihollinen liike käynyt juutalaisten sukupuolimoraalin kimppuun. On väitetty, että juutalaisen käsityskannan mukaan aviorikos on rangaistava ainoastaan silloin kun se koskee juutalaisnaista, vaan ei silloin kun rikos on tehty jonkun muukalaisen vaimon kanssa. Todellisuudessa ei laki vaadikaan kuolemanrangaistusta (mikä muuten poistettiin jo 1:sellä vuosisadalla) aviorikoksesta muukalaisen vaimon kanssa, mutta, sitä pidettiin jo vanhimmista ajoista saakka raskaana syntinä, joka toi mukanaan pahoja seurauksia. Vanhojen aikojen oikeuskäsityksen jäännöksiä on se, että epäjumalanpalvelijain avioliittoja samaten kuin juutalais-pakanallisia seka-avioliittoja ei pidetä sitovina juutalaisen lain mukaan, koska ne ovat solmitut juutalaisuuden säännöstä poikkeavalla tavalla. Samanlainen ilmiö kohtaa meitä valitettavasti kristikunnassakin. Niinpä esim. tunnustaa katolisen kirkon Tridentin kirkolliskokouksen päätösten pohjalla laadittu avioliittolaki ainoastaan roomalaiskatolisen papin vihkimän avioliiton sitovaksi; puhumattakaan lähemmistä esimerkeistä.

Avioliiton pyhyys on niinkuin tiedetään juutalaisten keskuudessa aina ollut suuri (Mooseksen lain salliman moniavioisuuden poisti Rabbi Gerson, † 1028). Juutalaisten tapainpuhtautta ovat edistäneet m.m. aikaiset — meidän käsityskantamme mukaan liiankin aikaiset avioliitot, jotka solmitaan usein jo 14 vuoden iässä. Eri mielipiteitä voi olla siitä helppoudesta, millä avioero on saatavissa juutalaisten samoinkuin muhamettilaistenkin keskuudessa. Ei ole harvinaista, että juutalaisnainen on ollut naimisissa 4 tai 5 miehen kanssa. On muistettava, että kun Jeesus selitti avioeron olevan oikeutetun ainoastaan uskottomuuden tähden, liittyi hän Rabbi Schammain ankarampaan katsantokantaan. Sitävastoin myönsi Hillel avioeron lievemmissäkin tapauksissa, ja se suunta on voittanut nykyaikaisessa lainsäädännössä vastoin Uuden Testamentin periaatetta.

On vaikea ymmärtää, mitkä ovat ne sukupuolisiveydelliset vaarat, joiden antisemiitit sanovat meitä uhkaavan juutalaisten puolelta. Tehdä juutalaisuus vastuunalaiseksi valkoisesta orjakaupasta, jonka uhreista Rumaanian ja muiden maiden juutalaisnaiset muodostavat niin suuren osan, tai hurjasteluista, joita juutalaisen rahaylimystön elostelijat harjoittavat, lienee järkisyistä mahdotonta.

Sen huomautuksen voi juutalaisia vastaan tehdä, että naisten kasvatus ja opetus heidän keskuudessaan on laiminlyöty; seikka, joka epäilemättä on vaikuttanut juutalaisnaisen luonteeseen. Mutta naisten vapautus ei kristikunnassakaan ole tapahtunut uskonnon vaatimusten vuoksi, vaan pikemmin vastoin niitä. Muutamien antisemiittien moraalista innostusta kuvaa paraiten se seikka, että he pitävät naisia ja juutalaisia psykologisesti toistensa vertaisina, alempiarvoisina, jonka tähden molempien vapautusta pidetään yhteiskunnalle vaarallisena.

Toinen syytös juutalaisuutta vastaan kuuluu: se hyväksyy väärän valan. Tuo ajatus on antanut aiheen käsitteeseen valasta more judaico, »juutalaiseen tapaan», joka vannotaan erään kamalan kaavan mukaan. Vanhasta Testamentista ei tälle väitteelle tietysti ole löydetty tukea, mutta Talmudista on luultu löydetyn. Todellisuudessa onkin Talmudissa valaa erityisesti käsitelty, ja niiden lukuisien, hiuksenhienoihin yksityiskohtiin menevien esimerkkien joukossa, joita siinä esitetään, on sellaisiakin, jotka voidaan tulkita mainittuun suuntaan. Pakkovalain ja mahdollisen salaperuutuksen suhteen on Talmudissa tosiaan lausuntoja, jotka ovat yhtä hyljättäviä kuin jesuiittain prinsiipit, mutta toiselta puolen terotetaan siinä mieleen myös, että se, joka vannoo suullaan ja kumoo valan sydämessään, ei jää rankaisematta. Tässäkin suhteessa sisältää Talmud sekä pahaa että hyvää. Ei mikään rabbiinien oikeus- tai siveysoppi kuitenkaan salli väärää valaa, jonka tarkoituksena on kanssaihmisen vahingoittaminen tai tuhoaminen.

Etenkin on hyökätty kuuluisan kol nidre rukouksen kimppuun, rukouksen, jonka, juutalaiset rukoilevat ennen sovinto juhlaa aattoiltana. Sanotaan, että juutalaiset tämän rukouksen kautta vapauttavat itsensä kaikista vuoden kuluessa vannotuista valoista. Mutta, niinkuin esim. Delitzsch on osoittanut, koi nidressa on kysymys ainoastaan vapaaehtoisista sitoumuksista, jotka lupauksen tekemisen jälkeen on huomattu synnillisiksi tai mahdottomiksi. Sitävastoin ei oikeuden edessä vannotuilla valoilla eikä lähimäisille annetuilla, valalla vahvistetuilla sitoumuksilla ole mitään tekemistä koi nidren kanssa. Sanotusta voinee kuitenkin päättää, että jotkut yksityiset epäilemättä ovat käyttäneet juutalaisten traditsioneja väärin. Ehkä siis on ollut viisasta, että reformijuutalaisuus on poistanut koi nidren rituaalista. Juutalaisten itsensä käyttämien valankaavojen ankaruus todistanee kyllin selvään, että on koetettu estää kaikki n.s. reservatio mentalis’en, »hiljaisen peruuttamisen» mahdollisuudet. Väite, että juutalaisuus suosii väärää valaa ja siksi on vaarallinen julkiselle elämälle, on ilmeistä liioittelua.

Saksassa ovat antisemiitit väittäneet, että juutalaisten osanotto rikoksiin on verrannollisesti suurempi kuin kristityiden. Kuitenkin osoittaa Berliinin, Preussin ja Baijerin virallinen tilasto, että väite on väärä, koska rikollisuus juutalaisten keskuudessa on suhteellisesti pienempi kuin muun-uskoisten joukossa. Ainoastaan muutamanlaatuiset rikokset esiintyvät lukuisammin Saksan juutalaisten keskuudessa, nimittäin väärä vala, paritus, epäsiveellisen kirjallisuuden levittäminen, parjaus, kiristys, petos, asiakirjojen väärentäminen, väärä vararikko ja koronkiskominen. Näiden rikosten lukuisuus juutalaisten keskuudessa riippunee siitä, että he enemmän kuin muu väestö ovat sulloutuneet kaupunkeihin ja harjoittavat pääasiallisesti kauppaa. Uskonnon kanssa niillä tuskin on mitään yhteyttä. Että kauppaa harjoittava väestö suuremmassa määrin tekee petosrikoksia, on vanhastaan tunnettu asia. On ohut aikoja, jolloin kristikunnassa tahdottiin, tämän epäkohdan harhaan johtamina, kieltää kaikki kauppa, koska, niinkuin Pyhä Chrysostomus sanoi, kauppias ei voi elää valehtelematta ja tekemättä väärää valaa.

On mahdollista, että rikostilasto Venäjällä ja Rumaaniassa ei anna niin edullista tulosta, mitä juutalaisiin tulee, koska he näissä maissa ovat surkuteltavan alhaisella karmalla sekä aineellisesti että henkisesti. Ainakin on väärä sellainen yleinen tuomio kuin se, jonka eräs lakivaliokunnan jäsen 1894 v:n valtiopäivillä lausui, että se ammatti ja kauppa, jota juutalaiset harjoittavat ei,»kuten tunnettua», ole rehellistä. Vieläkin arveluttavampi on se meillä julkisesti esiintuotu mielipide, että juutalaisten siveysoppi sallisi vääryyden, harjoittamisen vierasuskolaisia ja erittäinkin kristittyjä kohtaan.

Ne juutalaisten kirjoista lainatut lauseet, joita on tapana tuoda esiin tämän näkökannan tueksi, ovat osaksi vääristeltyjä, osaksi väärinymmärrettyjä tai ilmaisevat vain yksityisten mielipiteitä. Niin kauan kuin juutalaiset muutamissa maissa saivat tuomita omien lakiensa mukaan, syntyi väittelyjä siitä, missä määrin juutalaista tai valtion lakia oli seurattava, Useat tätä asiaa koskevat Talmudin lausunnot ovat saaneet aikaan väärinkäsityksiä. Aivan epäoikeutettua on asettaa yleiseksi säännöksi Rabbi Ismaelin käsky, että jos juutalainen ei muuten voi voittaa asiaansa, tulee hänen käyttää viekkautta, sillä Rabbi Akiba, jonka mielipide juutalaisten käsityksen mukaan ratkaisee mikä on laki, on Talmudissa, asettunut tätä subjektiivista ajatuskantaa vastaan, ja Maimonides ei sellaista keinoa mainitsekaan. Kun taas Talmudissa sanotaan, ettei juutalaisen tarvitse jättää löydettyä esinettä takaisin, johtuu se siitä, että pakanoilla oli asiasta sama käsitys. Päinvastainen menettely mainitaan kuitenkin Talmudissakin ansioksi, ja missä yleinen laki sitä vaatii, on juutalainenkin velvollinen seuraamaan sen käskyä.

Varkauden ja petoksen kielto Mooseksen laissa ei koske ainoastaan juutalaisten keskinäisiä suhteita, vaan heidän suhdettaan kaikkiin ihmisiin. Maimonides sanoo uskontoteoksessaan: »On kiellettyä ostaessa ja myydessä pettää ja johtaa harhaan ihmisiä; tässä suhteessa ovat juutalaiset ja ei-juutalaiset samanarvoisia. Jos tavara tiedetään vialliseksi, on ostajalle siitä huomautettava», j.n.e. Schuichan arukhissa sanotaan: »On kielletty ryöstämästä tai kiristämästä keltään, olkoon hän sitten pakana tai israelilainen», ja toisessa kohden: »Se joka varastaa vaikka penninkin arvosta, rikkoo käskyä vastaan: ala varasta».

Muiden lausuntojen yhteydessä, jotka kerrassaan kieltävät juutalaisilta ja muilta kaikenlaisen varkauden, petoksen ja vääryydenteon, osoittavat nämä säännöt, kuinka vaarallista on yksityisten uskontunnustajien tekemien tekojen nojalla tuomita koko tunnustuksen olemus. Sillä silloin kun juutalaiset rikkovat, eivät he tee sitä juutalaisuuden moraalin käskystä, vaan huolimatta siitä, s.o. koska he eivät ole uskovaisia juutalaisia tai eivät tunne uskontonsa määräyksiä.

Veisi liian kauaksi koettaa yksityiskohtaisesti tarkastaa kaikkea, mitä ymmärtämättömyys ja pahansuopuus ottaa lähtökohdakseen hyökätessään juutalaisten uskonnon ja siveysopin kimppuun.

Alituisesti uudistuvien syytösten tähden päättivät Berliinin juutalaisseurakunnan johtajat v. 1883 muodostella lyhyesti juutalaisten siveysopin peruskohdat. Prof. Mor. Lazarus toimitti nämä ja julkaisi ne v. 1885, kun 350 rabbiinia ja uskonnonopettajaa, eri suuntien, edustajia, sekä 270 Saksassa ja Itävallassa asuvaa juutalaista lakimiestä oli ne hyväksynyt. Ne sisältyvät myöskin useihin yleisesti käytettyihin uskonnon oppikirjoihin. Jos tarkastamme näitä peruslauselmia, täytyy meidän myöntää, ettei niissä ole mitään, jota kristitty ei voisi hyväksyä.

Eikä käy väittäminen, ettei yllämainituilla korkeilla moraaliperiaatteilla, joiden luulisi syntyneen eetillistä kulttuuria harrastavan seuran keskuudessa, ole perustusta juutalaisuudessa. Sitävastoin emme voi sanoa, että koko juutalaisuus ne tunnustaisi. Ne edustavat ainoastaan länsimaisten sivistyneiden juutalaispiirien käsitystä, kun taas oikeauskoisten juutalaisten ahdasmielinen, eristynyt rintama ei vielä ole läheskään murtunut.

Pyrkimyksellä käytännössä yhdistää juutalaisuus ihmisyyteen on vielä pitkä ja ankara työpäivä edessään. Mutta se seikka, että ainakin osa juutalaisista on saatu lähemmäksi ihmisyyden ihannetta juuri ottamalla heidät nykyiseen oikeusyhteiskuntaan ja sen vaikutuksesta, osoittaa meille, kuinka meidän tulee kohdella juutalaisiamme.

Seuraavassa ryhdyn tarkastamaan antisemitismiä sellaisenaan, sen edellytyksiä, luonnetta ja sisällystä.

II.

On tavallista panna vihamielisyys juutalaisia kohtaan rotueroavaisuuden lukuun. Jos rotueroavaisuus olisi juutalaisvihan perussyy, olisi sen pitänyt esiintyä heti kun juutalaiset ja eurooppalaiset joutuivat kosketukseen keskenään. Mutta niin ei ole asianlaita.

Juutalaisia ei ole vihattu aina ja kaikkialla Euroopassa. Espanjassa, jonne juutalaisia näyttää tulleen jo kauan ennen nykyisen ajanlaskun alkua, nauttivat he vielä Rooman keisariajan viime päivinä suurta kunnioitusta uutteruutensa ja korkean sivistyksensä takia. Heidän asemansa tässä maassa oli onnellinen vielä areiolaisten länsigoottien vallan aikana, siksi kunnes heidän kuninkaansa Reccared kääntyi katoliseen uskoon v. 589. Maurilaisten hallitessa edustivat juutalaiset ajan korkeinta sivistystä ja olivat monessa suhteessa kristittyjen opettajia. Ranskassakin olivat juutalaiset kauan ystävyydessä maan asukkaiden kanssa, kunnes katolinen oppi sai vallan maassa.

Ylipäänsä näyttää siltä, kuin juutalaisvihamielinen liike olisi kehittynyt ja kasvanut käsikädessä katolisen kristinuskon levenemisen kanssa. Siksi selitetäänkin usein keskiajan juutalaisvainot kirkon suvaitsemattomuudesta lähteneiksi. Vaikka tämä selitystapa onkin oikeutetumpi kuin rotueroavaisuuteen perustuva teoria, olisi kuitenkin väärin laskea syy yksinomaan kristittyjen niskoille. Treitschke oli epäilemättä oikeassa, kun hän tutkittuaan Grätzin kymmennidoksista juutalaisuuden historiaa huudahti: »On mahdotonta ajatella, että 2,000-vuotisessa taistelussa (juutalaisten ja kristittyjen välillä) toisella puolen esiintyisi ainoastaan julmuutta, vallanhimoa ja ahneutta, toisella taas pelkkää kärsimystä ja kurjuutta.» Juutalaisten oma itseensäsulkeutuva ja vihamielinen kanta kaikkea ei-juutalaista kohtaan oli yhtä tärkeä syy kuin kristinuskon suvaitsemattomuus.

Juutalaisvihan ensimäiset ilmiöt Euroopassa tapaamme jo roomalaisten keskuudessa. Jos emme ota lukuun poliittista vaikutinta, joka johtui juutalaissodan katkeruudesta, niin ei siihen ollut syynä rotu- tai kansallisuuseroavaisuudet — molemmat käsitteitä, joilla siihen aikaan oli vähäpätöinen merkitys —, vaan juutalaisten oma luotaantyöntävä ja eristäytyvä esiintyminen. Sanoessaan, että juutalaiset rakastavat toisiaan, mutta vihaavat kaikkia muita erottautuen heistä kokonaan, on Tacitus ilmaissut pääsyyn kaikkien aikojen juutalaisvihaan.

Sama käsitys kuin juutalaisuudesta oli roomalaisilla osaksi kristityistäkin. Sitä mukaa kuin kristinusko leväsi pakanoiden keskuuteen, väheni sen eristäytyminen, mutta juutalaisuuden absoluuttisen uskontokäsitteen mukana se peri myös sen suvaitsemattomuuden. Juutalaisuus joutui vastatusten uskonnon kanssa, jota oleellisesti elähytti sama henki kuin sitä itseään, mutta joka kuitenkin oli sen vastakohta. Mikäli kristinusko levisi ja kirkko vahvistui, sikäli jyrkkeni myös luonnollinen vastakohtaisuus. Se että kristinusko tuli sortajaksi, juutalaisuus kärsiväksi, johtui siitä, että edellinen sai vallan.

Sittenkuin kristinusko oli lopullisesti irtautunut juutalaisuudesta ja tullut korotetuksi Rooman valtionuskonnoksi, ilmenee kirkollisessa ja valtiollisessa lainsäädännössä selvä pyrkimys pitää juutalaisia alempana, kristittyjä huonompana, halveksittavana ihmisluokkana. Juutalaisuus kuvattiin jumalattomaksi, vaaralliseksi lahkoksi, jossa epäusko vallitsee. Juutalaisten jumalanpalveluksessa huomattiin muka jumalaa-häpäisevää herjaamista ja riettautta.

Sama katsantokanta on huomattavissa uskonnollisissa näytelmissä, pappien saarnoissa, kirkolliskokousten ja osaksi myös kirkko-isien ja paavien lausunnoissa. Juutalaiset olivat murhanneet Jeesuksen. He olivat siis jumalan tappajien sukukuntaa, kirottuja ja hyljättyjä ihmisiä, joiden rikosta eivät mitkään kärsimykset voineet sovittaa. Heitä siedetään ja he ovat olemassa ainoastaan kristinuskon oikeuden todistajina ja Kristuksen kärsimyksen muistuttajina.

Tämä katsantokanta levisi kirkosta kristittyyn kirjallisuuteen, löysi hyvän maaperän yleisessä tietämättömyydessä ja taikauskossa ja sai kansan mielikuvituksessa kaikenlaisia eriskummallisia muotoja. Luultiin, että juutalaiset teurastivat kristityitä sekoittaakseen heidän vertansa pääsiäisleipään, että he, tyydyttääkseen vihaansa Jeesusta kohtaan, hankkivat hostioita (ehtoollisleipiä) ja lävistivät neuloilla vapahtajan kuvan, kiduttaen siten uudelleen hänen ruumistaan. Kuviteltiin, että juutalaiset olivat noitia, jotka kuivasivat kaivoja, toivat ruton ja muita tauteja, sanalla sanoen, olivat syynä kaikkiin onnettomuuksiin. Taikauskoon ja uskonnolliseen yltiöpäisyyteen liittyi vielä kateus, joka johtui juutalaisten varallisuudesta, ja sielläkin, missä ystävyys ennen oli vallinnut, ilmeni nyt yhä syvempi vihamielisyys, joka pienimmistäkin syistä, etenkin ristiretkien aikana, purkautui verisissä vainoissa.

Samaan aikaan kuin kirkon palvelijat, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, lietsoivat juutalaisvihaa, pyrkivät hengelliset ja maalliset viranomaiset supistamaan kanssakäymistä kristittyjen ja juutalaisten välillä sekä vähentämään juutalaisten oikeuksia ja toimintavapautta. Heidät saarrettiin toinen toistaan nöyryyttävämmillä lakimääräyksillä, heitä rasitettiin ylen raskailla veroilla, häväistiin ja herjattiin, ajettiin kärsimyksestä toiseen, karkoitettiin kotilieden äärestä maasta maahan, poltettiin roviolla ja teurastettiin kuin karjaa.

Tällaisten olosuhteiden vallitessa riutui juutalaisten sivistys ja varallisuus, samalla kuin heidän uskonnollinen kiihkonsa yltyi. Vähitellen he muuttuivat sivistyksen, kaupan ja teollisuuden etevimmistä edustajista oppimattomiksi, ahdasmielisiksi pikkukauppiaiksi, kamasaksoiksi ja koronkiskureiksi, jotka eräänlaisina ruhtinasten mielivallasta riippuvina maaorjina elelivät likaisiin juutalaiskortteleihin suljettuina hautoen mielessään Talmudia, mammonaa ja vihaansa. Silloin kun humanismi ennusti kristikunnalle uuden ajan aamunkoittoa, olivat juutalaiset vaipuneet henkiseen ja siveelliseen alennustilaan, joka näytti toivottomalta.

Humanistien ja uskonpuhdistuksen herättämä innostus hebreankielen ja Vanhan Testamentin tutkimiseen teki mielet jonkun verran suosiollisemmiksi juutalaisillekin, ja kirkon sisäinen hajaantuminen sai aikaan vainojen keskeytymisen. Itse Luther, joka ei varsinaisesti ollut mikään juutalaisystävä, julkaisi kirjoituksen »että Jeesus oli synnyltään juutalainen» (1533) ja kehotti lempeyteen ja suvaitsevaisuuteen juutalaisia kohtaan. Spinoza taisteli uskonnonvapauden puolesta hyödyttäen siten juutalaisia veljiään, vaikka nämä, aikakauden puhdasoppisuusvimman sokaisemina, hylkäsivät hänet ja julistivat hänet pannaan. Valistusfilosofeista Montesquieu taisteli juutalaisten ihmisoikeuksien puolesta. Moses Mendelssohnista (1729—86) tuli tavallaan juutalaisuuden Luther, hän kun Thora-käännöksellään mursi aukon juutalaisuuden henkisen alennustilan muuriin ja vaivasi tietä juutalaisten vapautumiselle. Vihdoin saapui Ranskan vallankumous ja särki ne aitaukset, jotka kauan olivat pitäneet juutalaiset ihmisoikeuksien ja yhteiskunnan ulkopuolella. Kansojen vapaudentaistelu ja ismien vuosisadan vallankumoukset veivät vapautustyön perille. Venäjällä ja Turkissakin on juutalaisilla nyttemmin kansalaisoikeudet ainakin paperilla. Rumaania ja Suomi eivät vielä ole päässeet niin pitkälle.

[On, tai ainakin pitäisi olla, yleensä tunnettua, että erotus juutalaisten laillisten oikeuksien, välillä Suomessa ja Venäjällä, ei edellytä samaa eroavaisuutta heidän, yhteiskunnallisessa asemassaan. Paitsi sitä, että Venäjän perustuslain yleisiä määräyksiä on rajoittamassa joukko juutalaisten vahingoksi laadittuja erikoislakeja, kohdellaan keisarikunnassa ainakin köyhempiä juutalaisia häikäilemättömän raa'asti, ja he ovat useissa tapauksissa ilman lain turvaa, kun sitävastoin meidän maamme harvalukuisia juutalaisia kohdellaan yhteiskunnallisessa elämässä humaanisesti, eikä heiltä koskaan puutu lain turvaa oikeusloukkauksia vastaan.]

Vapautumisensa jälkeen kiiruhtivat juutalaiset nykyaikaisen kulttuurin lähteille sammuttamaan tiedon janoaan, jota he niin kauan olivat kärsineet Talmudin erämaissa. Loistavalla tavalla he osoittivat, että vuosisatainen alennustila ei ollut voinut hävittää heidän suuria henkisiä lahjojaan. Ihmeen lyhyessä ajassa tuli monesta juutalaisesta nykyisen kulttuurin etevimpiä edustajia. Suhteettoman suuri luku eteviä juutalaisia esiintyy lännellä vuosisadalla taiteen, tieteen, kirjallisuuden, diplomatian, sanomalehdistön ja liike-elämän y. m. aloilla. Samalla särkyivät ne siteet, joissa juutalaisten uskonto ja tavat olivat pitäneet heitä sidottuina, ja juutalaisuus oli hyvällä tiellä kohti eurooppalaiseen kulttuuriin sulautumista.

Katsoen näihin seikkoihin luulisi, että antisemitismi rajoittuisi takapajulla oleviin maihin, missä juutalaisten asema on entisellään. Niin ei kuitenkaan, kuten tunnettua, ole asian laita. Päinvastoin raivoo taistelu juutalaisia vastaan kiivaimmin juuri niissä maissa, missä juutalaiset ovat vapautetut.

On omituista, että Saksan, tuon ajattelijoiden ja filosofien maan, protestanttisen vapauden kotipaikan osalle tulee tuo epäilyttävä kunnia olla antisemitismin kehto ja tyyssija.

Napoleonin ylivallan pakotuksesta olivat juutalaiset saaneet kaikenlaisia etuja Saksan valtioissa; niinpä he esim. saivat Preussissa kansalaisoikeudet v. 1812. Mutta vieraan sorron herättämä kansallishenki, saksalaisuus, joka nousi kaikkea ranskalaista vaikutusta vastaan, ei voinut sulattaa juutalaisten Ranskasta saamaa yhdenarvoisuutta. Reaktsioni sai aikaan vainojakin, ja kaikenlaisia rajoituksia säädettiin, jotka 1848 v:n vallankumous taas, ja lopullisesti, pyyhkäisi pois. Juutalaisten vapautuminen toi uusia, terveitä voimia useimmille työaloille. Se kiihotti kuitenkin kilpailua ja piti yllä katkeruutta tulokkaita vastaan. Tuli sitten ranskalaissaksalainen sota 1870. Saksalaisten voitto sai kansallistunteen paisumaan ylpeydestä. Pangermanismista tuli Saksan tunnussana, ja kansalaiskuntoa arvosteltiin natsionalismin mittapuun mukaan, jolloin juutalaiset tietenkin havaittiin vajaamittaisiksi. Juutalaistaistelun syttymiseen olivat suoranaisena aiheena muutamat osaksi juutalaisten toimeenpanemat suurenmoiset kauppahuijaukset ja taloudelliset vararikot, jotka liittyivät välittömästi kauppaelämän liian nopeaan nousuun sodan jälkeen. Saksasta levisi nykyaikainen kynällä ja sanalla käyty taistelu juutalaisia vastaan parhaasta päästä Itävaltaan, Unkariin ja Ranskaan, missä Dreyfus-jutusta tuli sen tähän asti huomattavin ilmaus. Sitä kohtaloa, minkä viha, valhe ja petos onnistuivat valmistamaan Dreyfusille joksikin ajaksi, toivovat antisemiitit kaikille juutalaisille. He eivät edes arastele julkisesti suositella juutalaista perttulinyötä tai muita hävityskeinoja. Se mitä he ennen kaikkea vaativat, on juutalaisten kansalaisoikeuksien poistaminen.

Antisemitismin kirjavan lipun alle on rivittynyt henkilöitä, joita johtavat mitä erilaisimmat motiivit, katsantokannat ja tarkoitusperät: kauppiaita, teollisuudenharjoittajia ja maanomistajia, rotuteoreetikoita, kansallisuuspuristeja, ylen oikeaoppisia protestantteja, ultramontaanisia katolilaisia y.m. Antisemitismi on yhteydessä sen uskonnollisen kuohunnan ja tunnustustaistelun kanssa, mikä vallitsee niissä maissa, joissa protestanttisen ja katolisen kirkon edut iskevät yhteen. Vielä läheisemmin se liittyy siihen kansalaissotaan, jota käydään rahakukkarosta ja joka on militarismin sekä muiden syiden aikaansaaman sosiaalisen hädän aiheuttama. Mutta se piirre, joka antaa antisemitismille sen vastenmielisen rotutaistelun luonteen, johtuu nykyaikaisista rotuteorioista ja kansallisuusaatteesta, joka huonontuneella natsionalismiksi ja yltiöisänmaalliseksi kiihkopäisyydeksi on tullut todelliseksi vaaraksi kulttuurille ja ihmisyydelle.

Omien esi-isien kulttuuritekojen maine on häikäissyt arjalaiset rotuteoreetikot, ja he julistavat arjalaisen rodun etevimmäksi, niin, ainoaksi kulttuurin kannattajaksi. Arjalaisten rinnalla ovat idän kansat »keltaisia apinoita» ja seemiläiset alempaa rotua. Seemiläisinä ovat juutalaiset muka kykenemättömiä ottamaan hedelmöittävästi osaa uudenaikaiseen kulttuurityöhön. Huonojen ja ala-arvoisten ominaisuuksiensa vuoksi he eivät ainoastaan hävitä ja hajoita kaikkea kansallista kulttuuria, vaan myöskin uskonnon ja moraalin. Juutalaisen kansallisuus on antisemiitin silmissä kansakunnan puhtauden, yhteyden ja voiman suurin vaara. Niin, jokaisessa, ken ei tunnusta omakseen natsionalismin tai puolueen tunnussanaa, olkoon hän sitten ympärileikattu tai kastettu, vainuavat nuo kiihkoilijat juutalaista, sillä — sanoo saksalainen antisemiittikatkismus — kaste voi tosin poistaa perisynnin, mutta ei tehdä juutalaisesta saksalaista. Sokeassa innossa ei välitetä ihmisyydestä, ei oikeudesta eikä historian todistuksesta, vaan hyökätään juutalaisuuden kimppuun, niinkuin se olisi kaiken pahan juuri. Syystä saattoi jo Mommsen v. 1880 nimittää antisemiittistä kiihotusta »kansallistunteen epäsikiöksi». Sen jälkeen on antisemitismi erittäinkin Saksassa muuttunut taantumukselliseksi taisteluksi edistystä ja vapautta vastaan yleensä, ja juutalaisuus on sille osittain vain tekosyyllä.

»Antisemitismi»-sanan keksijä lienee hiljattain kuollut preussilainen hovisaarnaaja Stöcker. Tuo juutalaisvihamielisen liikkeen nimitys on yhteydessä viime vuosisadan keskivaiheilla vallinneen, Renanin edustaman teorian kanssa, minkä mukaan seemiläiset muodostavat halvemman rodun, jonka tyypillisimpiä edustajia juutalaiset ovat.

Riita siitä, onko Renanin mielipide seemiläisistä kansoista sattuva ja oikeudenmukainen vai ei, on turha; muistettakoon vain, että seemiläisten kansojen kulttuurikausi pääasiassa sattui aikaan, jolloin arjalaiset vielä olivat miltei tuntemattomia barbaareja, ja että Renanin aikaan tunnettiin n. s. seemiläisen rodun edustajia hyvin vaillinaisesti. Esim. assyrialaisista ja babylonialaisista tiedettiin tuskin mitään, eikä yleensä nykyajan tietoja muinaisseemiläisten historiasta ollut olemassa.

Tärkeämpää on se, että juutalaisia nykyään tuskin voidaan pitää seemiläisten tyypillisimpinä edustajina; onpa nykyisen katsantokannan mukaan juutalaisten seemiläisyys hyvinkin epäilyn alaista.

Nykyiset juutalaiset ovat parhaasta päästä lyhytkalloisia, kun taas oikeat seemiläiset ovat tyypillisiä pitkäkalloisia. Luschanin y.m. tutkijain mielestä johtuu juutalaisten päänmuoto eräästä vähä-aasialaisesta lyhytkalloisesta kantaheimosta, jolta myöskin tyypillisen lyhytkalloiset armeenialaiset lienevät perineet päänmuotonsa.

Toinen silmäänpistävä seikka on vaaleatukkaisten juutalaisten lukuisuus ei ainoastaan Euroopassa vaan myöskin muissa maanosissa. On laskettu, että kymmenestä juutalaisesta kolmella on vaalea tukka ja kahdella siniset silmät. Tämän omituisen seikan syiden selvittäminen veisi kuitenkin liian pitkälle. Olkoon siinä kyllin kun sanomme, että juutalaistyyppi näyttää syntyneen ehkä jo ennen toisen vuosituhannen jälkipuoliskoa e. Kr. alkaneen sekoituksen kautta kolmesta aineksesta, jotka kuuluivat kolmeen eri rotuun: seemiläiseen, arjalaiseen, jota edustivat raamatussa ja egyptiläisissä asiakirjoissa mainitut sekä muistomerkeissä kuvatut vaaleat ja sotaiset amoriitit, sekä erääseen kolmanteen kansanryhmään, jota hetiitit edustivat.

Kun Israelia kehotetaan Vanhassa Testamentissa hävittämään kaanaalaiset ja ympäristön kansat, koskee käsky ainoastaan miehiä. Naiset he ottivat vaimoikseen. Toiselta puolen on Vanhassa Testamentissa todistuksia siitä, että Israelin patriarkat, tuomarit ja kuninkaat, ehkä myöskin yksityiset henkilöt varallisuuden ja tilaisuuden mukaan, mielellään pitivät vierassukuisia orjattaria ja jalkavaimoja. Näillä oli nimenä pillegesch, joka vastaa kreik. pallachis ja lat. pellex sanoja, sama nimi, joka kreikkalaisten sodissa ryöstämillä tai ostamilla jalkavaimoilla oli Homeroksen aikaan. On siis melkein varmaa, että raamattu näillä tarkoittaa Vähän-Aasian tai Kreikan arjalaisia naisia, joita foinikialaiset merirosvot toivat maahan.

Suuret assyrialaiset valloittajat Tiglatpileser III ja Sargon veivät 8:nnella vuosisadalla maasta pois suuren osan Galilean ja Samarian asukkaista ja lähettivät sijaan assyrialaisia uutisasukkaita, joiden joukossa oli arjalaisiakin aineksia. Siitä ajasta saakka oli mainituissa maakunnissa ei-hebrealainen, osaksi arjalainen asutus, jonka eroavaisuudesta Judean asukkaisiin verraten Uusi Testamentti huomauttaa. Sillä pohjalla on, sivumennen sanoen, tehty hypoteesi, että Jeesus Natsarealainen ja hänen ensimäiset opetuslapsensa eivät olisikaan olleet seemiläisiä, vaan arjalaisia — hypoteesi, jolla on väärin tahdottu halventaa juutalaisia, sillä pääasiahan on, eikä sitä voi kukaan kieltää, että Kristus uskonnoltaan ja kasvatukseltaan oli juutalainen. Sama koskee mainittujen maakuntien koko asujamistoa, jonka sen vuoksi uskontonsa takia voisi sekoittaa varsinaisiin juutalaisiin. Aina 2:sesta vuosituhannesta Esran aikoihin 5:nnelle vuosisadalle tapahtui israelilaisten keskuudessa hillitön verensekoitus, ja silta ajalta ovat juutalaisen tyypin tunnusmerkit pääasiassa peräisin.

Vielä myöhemminkin on juutalaisiin sekaantunut vierasta, etenkin arjalaista verta, mutta tällä rotusekoituksella näyttää olevan pienempi merkitys. Meidän ajanlaskumme ensimäisinä vuosisatoina liittyi juutalaisuuteen paljon kreikkalaisia ja roomalaisia. Etelä-Venäjän chazarit kääntyivät 8:nnella vuosisadalla juutalaisuuteen, seikka, joka tuskin voi olla saamatta aikaan rotusekoitusta, joka ehkä ulottui venäläisiinkin, koskapa nämä 200 vuoden aikana maksoivat veroa chazareille. Vielä 19:nnellä vuosisadalla sattuu niin omituinen tapaus, että kokonainen kristitty lahko, sabbataarit Siebenbürgenissa, suorastaan kääntyy juutalaisuuteen. Pitkän aikaa oli Euroopan juutalaisille sallittua käyttää kristityitä orjia ja ympärileikata miespuoliset, suhteita, jotka nekin vaikuttivat rodun sekaantumiseen. Samaan suuntaan vaikuttivat ristiretket sekä Euroopassa että Palestiinassa. Keskiajan alkupuolella olivat avioliitot juutalaisten ja kristittyjen välillä sangen tavallisia, vaikka kirkolliskokoukset Orleansissa (538), Toledossa (589) ja Roomassa (743) kielsivätkin ne. Unkarissa kiellettiin sellaiset seka-avioliitot 11:nnellä vuosisadalla, mutta niitä solmittiin kuitenkin vielä 200 vuotta myöhemmin, ja useimmissa tapauksissa kääntyi kristitty puoli juutalaisuuteen. Sittenkuin avioliitot juutalaisten ja kristittyjen välillä tulivat luvallisiksi useimmissa kulttuurimaissa, on seka-avioiden luku yhä kasvanut, ja sen ilmoitetaan Saksassa olevan yhtä suuren kuin katolisten ja protestanttien välillä solmittujen liittojen. Vuosina 1873—97 solmittiin kaikkiaan 6,677 avioliittoa kristittyjen ja juutalaisten välillä. Näistä syntyi 11,578 lasta, joista noin 1/4 on liittynyt juutalaisuuteen ja suurin osa omaksunut kristinuskon, kun taas osa on jäänyt tunnustuksettomaksi. Aikojen kuluessa on vihdoin suuret määrät juutalaisia kumpaakin sukupuolta kääntynyt kristinuskoon osaksi pakosta osaksi vapaaehtoisesti, vuodattaen siten arjalaisten eurooppalaisten suoniin juutalaista verta. N. s. marraneja eli väkisin kastettuja juutalaisia oli Kastiliassa ja Aragoniassa 1400-luvulla useita satojatuhansia, joista monet kohosivat valtion korkeimpiin virkoihin ja saavuttivat rikkautensa takia suuren vaikutusvallan. Mainituissa maakunnissa oli vain harvoja huomattavia sukuja, joilla ei ollut juutalaisverta suonissaan. Samanlaisia olosuhteita voi huomata muuallakin Euroopassa ja etenkin Ranskassa. Meidänkin maassamme on useita huomattavia juutalais-syntyisiä kristittyjä perheitä. Yksistään 19:nnellä vuosisadalla on juutalaislähetys liittänyt kristikuntaan noin 224,000 juutalaista, joista suhteellisesti useimmat, kuvaavaa kyllä, ovat omaksuneet protestanttisen tunnustuksen.

Sanotusta pitäisi käydä selville, että juutalaiset eivät ole puhtaita seemiläisiä eivätkä vallan vierasta rotua meille, niinkuin tavallisesti sanotaan ja uskotellaan. Tämä koskee erityisesti saksalais-puolalaisia juutalaisia (n.s. askenazim), jotka asuvat Pohjois-Euroopassa. Suuren suunsa, paksujen huulien, kömpelön nenänsä ja pienikasvuisuutensa kautta eroavat he harvalukuisista Etelä-Euroopan juutalaisista (n. s. sefardim), jotka hienopiirteisempinä ja jalomuotoisempina lähenevät seemiläistä tyyppiä, — Kun oppi juutalaisten puhtaasta seemiläisyydestä on väärä, on myöskin »antisemitismi» sopimaton nimitys juutalaisvihamieliselle liikkeelle, seikka, jolla tietysti kuitenkaan ei ole mitään merkitystä itse asialle.

Juutalaiset edustavat pikemmin tyyppiä kuin erikoista rotua. Ja vaikka tämä tyyppi onkin pääasiallisesti muodostunut jo ennen 5:dettä vuosisataa e. Kr. ja osoittanut suurta sitkeyttä, ei se kuitenkaan ole niin helposti tunnettavissa kuin yleensä kuvitellaan. Erottamaan Keski-Euroopan juutalaisen muista ihmisistä vaaditaan erittäin kehittynyttä fysionomista kykyä.— tai antisemiittistä vainua. Tuskin puolella juutalaisten lukumäärästä on nykyään koukkunenä. Juutalaisnenä vaihtelee pystynenän, suoran ja kotkannokan välillä. Koukkunenä on olemassa vähemmin todellisuudessa kuin mielikuvituksessamme, missä se näyttelee tunnusmerkin väärää osaa, raamatullisten, Rembrandtin ja muiden vanhojen kuvien ansiosta. Varmempana ohjeena ovat käyrät nenänpielet, raskaat silmäluomet ja täyteläiset huulet.

Juutalaisia on nimitetty teräksiseksi kansaksi, ja kuva onkin oikeutettu, jos ajattelemme, ettei 2,000-vuotinen kodittomuus, marttyyrius ja vaino ole kyennyt hävittämään ja murtamaan heitä — tai paremmin sanoen juutalaisuutta. Toiselta puolen osoittaa historia taaskin, että juutalaiset ovat olleet hyvin taipuisaa ainesta, joka on mukautunut eri ilmanaloihin, kieliin ja olosuhteihin ja aina vastaanottanut voimakkaita vaikutuksia ympäristöltään. Ei ole syyttä sanottu, että joka maalla on sellaiset juutalaiset kuin se ansaitsee.

Monet niistä juutalaisten sisäisistä ja ulkonaisista tunnusmerkillisistä piirteistä, jotka tekevät heidät epämiellyttäviksi silmissämme, eivät ole alkuperäisiä, vaan historiallisista olosuhteista johtuneita. Muinaisten Espanjan juutalaisten ritarillista, ylpeää käytöstä kehuttiin. Itä-Euroopan juutalaisissa ei ole tätä piirrettä, pikemmin lähenevät he vastakohtaa. Niinkuin maaorjuus niillä seuduin, missä se on vallinnut, on jättänyt näkyvät jäljet kansan luonteeseen, samoin on todennäköisesti tuo ahdas asema, missä juutalaiset vuosisatoja ovat eläneet, painanut heihin leimansa. Vapauden tai orjuuden tunne kuvastuu eri lailla käytöksessä, luonteessa ja katseessa. Monelle juutalaiselle ominainen pistävä tai surullinen katse lienee muistoa sorron ja vihan ajoilta, jolloin ainainen taistelu hengestä ja omaisuudesta vallitsi. Viekkaus ja salajuonet ovat aina olleet heikkojen ja sorrettujen aseina. Myöskin tuo yksipuolinen kaupustelu, johon juutalaissukupolvi toisensa jälkeen on ollut pakotettu turvautumaan elääksensä, on pakostakin jättänyt kansan luonteeseen ja siten jossain määrin sen ulkonaiseen tyyppiinkin piirteitä, jotka todistavat kylmää harkintaa, materialismia ja ahneutta, jota viimemainittua ominaisuutta sana »juutalainen» nykyään tarkoittaa. Mutta Schylock-tyypillä ei nyt enää ole keskiaikaisia edellytyksiänsä. Siksi ei tulekaan pitää jokaista juutalaista Schylockina eikä yleensä antautua sympatian tai antipatian johdettavaksi pelkän tunteen teille.

Se että juutalaiset pitävät itseään erityisenä kansallisuutena, ei liene rikos, inhimilliseltä kannalta, muiden kuin yltiöpäisten natsionalistien silmissä. Kansallisuudella täytynee määrätyissä rajoissa olla yhtä hyvä oikeus puolustaa itsenäisyyttään kuin yksilölläkin. Todellisuudessa ovat useimmat kansat yhdistetyt eri kansallisuuksista. Ja vaikkapa yhteistyö niiden kesken ei aina tapahtuisikaan erimielisyyksittä, näyttää kokemus kuitenkin, ettei yhteistyö ole mahdoton.

Nyt kuuluu kysymys: onko juutalaisten kansallistunne tosiaan yhteiskunnallinen vaara?

Sana »juutalainen» ilmaisee kielenkäytön mukaan sekä kansallisuutta että uskontunnustusta. Mutta kun juutalainen Ruotsissa, Englannissa tai muissa vapaissa maissa kantaa ylpeydellä nimeään, tarkoittaa hän varmasti etusijassa tai yksinomaan uskontoaan. Kaikkialla, missä juutalaiset ovat saaneet kansalaisoikeudet, tuntevat ja tunnustavat he itsensä sen kansan jäseniksi, joka on ottanut heidät lapsikseen. Ranskalainen juutalainen sanoo itseään ranskalaiseksi, ja hänellä on siihen sama oikeus kuin kellä ranskalaisella hyvänsä.

Juutalaiset kulttuurimaissa tietävät varsin hyvin — ja ne, jotka eivät vielä tahdo tietää, tulevat ennemmin tai myöhemmin huomaamaan — että erityisen juutalaisen kansallisuuden säilyttämisellä on hyvin pienet edellytykset, jotka päivä päivältä pienenevät. Leikkaus, joka sitäpaitsi koskee ainoastaan toista puoliskoa kansasta, saattaa yhtä vähän kuin rokotus tai kaste edellyttää kansallisuutta. Yhteinen uskontunnustus ei sitä myöskään tee. Se yhdysside, mikä sisältyy juutalaisten historiaan ja kirjallisuuteen, rajoittuu nyt ainoastaan uskonnolliselle alalle ja heikkenee lakkaamatta. Kulttuurikansojen poliittiseen ja yhteiskunnalliseen yhteyteen joutuminen vie juutalaisten harrastukset eri aloille. Se mitä nykyajan juutalaiset kirjoittavat, kuuluu yleiseen kirjallisuuteen ja luetaan sen kansan kirjallisuuteen, johon kirjailija kuuluu. Juutalaisilla ei ole yhteistä kieltä, joka, jos mikä, saa aikaan kansallisriitoja. Kadehdittavan helposti ovat he yleensä omistaneet ympäristön kielen ja taipuvalla mukautumiskyvyllään ovat he pian saaneet aseman eri kansojen kirjallisessa elämässä. Heinestä ihmisenä voimme ajatella mitä hyvänsä, mutta vastoin juutalaisvaatimuksia, vieläpä kaikkeinkorkeimpia mielenilmaisuja, täytyy myöntää, että hän oli, kuten hän itse sanoo, »ein deutscher Dichter». Samoin kuuluvat Levertin, Warburg ja Schuck ruotsalaiseen kirjallisuuteen, vieläpä etevimpien ruotsinkielellä kirjoittaneiden valiojoukkoon. Niinkuin usea tietää, oli Z. Topeliuksella suonissaan pisara juutalaisverta, josta hän leikillään ja ehkei kuitenkaan aivan leikillään — sanoi olevansa ylpeä.

Melkoinen annos kansallisylpeyttä ja itseihailua ilmenee tosin juutalaisuuden traditsionissa. Mutta itämaiseen tapaan on juutalaisella natsionalismilla juurensa uskonnossa, ja kuvaavaa on, että se elää vielä juuri Itä-Euroopassa, siis ympäristössä, missä uskonto ja natsionalismi ovat keskenään läheisessä yhteydessä. Poliittista uhkaa juutalaisen natsionalismin tuskin voi katsoa sisältävän. Vanhan Testamentin opilla, että Israel on Jumalan valittu kansa, on vastineensa Uudessa Testamentissa mitä kristittyihin tulee, ja niin on ylpeyden oikeutus kuitattu. Muuten selitetään mainitun opin sisällys juutalaisten katkismuksessa täysin tyydyttävällä tavalla, siten, ettei se anna mitään etuoikeuksia, vaan tuo mukanaan suurempia velvollisuuksia.

Joissakin Jesajan kirjassa olevissa eskatologisissa runoelmissa on kansallinen ylpeys lentokykyisin ja kiitää eteenpäin naiivin mielikuvituksen siivillä, viehättäen lapsellisella koomillisuudellaan. Siinä kerrotaan, kuinka pakanat aikojen täyttyessä voittokulussa kantavat hajaantuneet Israelin lapset Sijjoniin hartioillaan tai vievät heidät vaunuilla, hevosilla, paareilla, muuleilla ja kameleilla Jerusalemin ihanuuteen. On epäilemätöntä, että sellaiset tulevaisuudenkuvat ovat kangastelleet keskiajan juutalaisille. Mutta kristittyjenkin haaveksijain silmissä väikkyy uuden Jerusalemin ihanuus kuin taivaallisen ja maallisen todellisuuden väliaste.

Naurettavasti ennemmin kuin pelottavasti vaikuttavat samantapaisen hengen elähyttämät ajatukset eräässä juutalaisessa rukouskirjassa, joka ilmestyi niin myöhäisellä ajalla kuin v. 1840, Siinä luetaan, että juutalaiset ovat korotetut kaikkien kansallisuuksien yläpuolelle ja määrätyt hallitsemaan koko maailmaa; siksi eivät he tunnustakaan muuta hallitsijaa kuin ruhtinas Jahven ja halveksivat muita kansoja, saastaisia, joita he kerran, päästyään kunniaansa, tulevat rankaisemaan j.n.e. Onneksi on juutalaisten poliittinen vapautuminen sitten v:n 1840 saatettu loppuun useimmissa maissa ja sen täytynee lopulta avata sokeimmankin uskonkiihkoilijan silmät. Moiset kansallis-uskonnolliset haaveilut, joilla ei todellisuudessa ole muuta tukea kuin mahdollisesti juutalaisen rahakukkaron kilinä, ovat pienempänä vaarana vapaudelle kuin se natsionalismi, jonka tunnussanana on »yksi kieli», tai se, joka panssaroiduin nyrkein lyö tahtia lauluille sellaisille kuin »Deutschland, Deutschland über alles; Deutschland über Welt».

Ymmärtämättömyydestä on joissakin Talmudin lauseissa oltu tapaavinaan mautonta juutalaista kansallisylpeyttä. Siellä sanotaan esim. »Teitä nimitetään ihmisiksi, mutta muita kansoja ei ihmisiksi sanota,» Ettei lausuntoa pidä ymmärtää kirjaimellisesti, näkyy siitäkin, ettei Talmudin mukaan ole ihminen sekään, jolla ei ole vaimoa tai joka ei omista maata (Laz. 378). Voisimme esittää useampia esimerkkejä siitä, että nykyaikanakin käytetään »ihminen»-sanaa yhtä naiivisti. Kuuleehan meilläkin esim. sanottavan: »kolme ihmistä, ja yksi ryssä».

Niin voimakas ja hillitön kuin juutalaisten kansallistunto muinoin on ollutkin ja niin kauas kuin uskonnollinen fanatismi onkin kantanut sen kaikua läpi aikojen, on historian kova käsi käytännössä sen tukahuttanut, eikä sillä enää ole minkäänlaista poliittista merkitystä. Kansakuntana eivät juutalaiset ole näytelleet mitään merkittävää poliittista osaa edes entisaikoina. Euroopan juutalaiset eivät ole saaneet aikaan alkuakaan yhteiseen johtoon hyvinvointinsa päivinä enemmän kuin keskiajallakaan. Nykyisissä valtioissakaan eivät he muodosta poliittista puoluetta. Niinkuin muutkin ihmiset ovat he osaksi vanhoillisia, osaksi vapaamielisiä, sosialisteja y.m. Anarkistejakaan ei näytä heidän joukostaan puuttuvan. Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen perustajat Kassalle ja Marx, junkkeripuolueen perustaja F.J. Stahl, Englannin konservatiivien uudistaja Beaconsfield, Saksan kansallisvapaamielisten paraat miehet Lasket ja Simeon olivat juutalaisia.

Meillä ei ole mitään syytä antisemiittien tapaan epäillä juutalaisten kansalaisten isänmaanrakkautta. Jo Jeremias (28:7) kehotti maanpakoon vietyjä kansalaisiaan: »Etsikää sen kaupungin parasta, minne Jahve on teidät vienyt, ja rukoilkaa Jumalaa sen puolesta, sillä kun se menestyy, käy teillekin hyvin.» Voidaan väittää, että tuohan on itsekkyyttä. Mutta mitä sitten on patriotismi ellei jonkinlaista itsekkyyttä? Juutalainen sanhedrio, joka Napoleonin aikana kokoontui Pariisissa 1807, israelilainen synodi Leipzigissä 1869, saksalais-juutalainen seurakuntaliitto 1885 ja viimeksi saksalaisten rabbiinien kokous 1897 ovat tehneet päätöksiä, jotka sisältävät, että juutalaisuus vaatii tunnustajiaan palvelemaan uskollisesti isänmaataan ja edistämään koko sielullaan ja sydämellään sen kansallisia harrastuksia. Ettei patriotismi ole ainoastaan rabbiinien teoriaa, selittää se seikka, että kun 1812 v:n julistus korotti Preussin juutalaiset valtion kansalaisiksi, niin noin 5½ % asevelvollisuusiässä olevista juutalaisista nuorukaisista otti vapaaehtoisina osaa taisteluun Saksan vapauden puolesta. Samoin ottivat juutalaiset osaa Unkarin vapaustaisteluun v. 1848—49. Heitä ei puuttunut Garibaldinkaan vapaajoukoista v. 1860, ja suuressa saksalais-ranskalaisessa sodassa ei kummallakaan puolella ollut mitään muistutettavaa juutalaisten lojaalisuutta vastaan. Sitä nurjempi on tuo Saksassa, Itävallassa ja Ranskassa (puhumattakaan Venäjästä) käytännössä oleva menettelytapa sulkea juutalaisilta pääsy korkeampiin sotilasvirkoihin, samoin kuin heitä kaikin tavoin boikotetaan jokapäiväisessä elämässä.

Syyttä on Pariisissa v. 1860 perustettu Alliance israélite leimattu poliittiseksi yhdistykseksi. Todellisuudessa ovat sen harrastukset ainoastaan humanistisia kajoomatta ollenkaan poliittisiin, yhteiskunnallisiin tai kansallisiin puolueriitoihin.

Antisemiitit ovat luulleet löytävänsä jonkunlaisen poliittisen juutalaisliigan Venäjältä. Mitä tuosta muka poliittisesta liigasta suunnilleen ajateltiin, selvinnee siitä, että sen nimi kahal on venäläisessä äänneasussaan tuon meilläkin ylen tunnetun, merkitykseltään erikoisesti poliittisen »kagaali»-sanan alkumuotona. Todellisuudessa tarkoitti kahal keskiajalla juutalaisten seurakuntien luottamusmiesten kollegiota, joka m.m. oli edesvastuussa siitä, että jokainen seurakunnan jäsen maksoi veronsa. Laitos elää jonkunlaisena hallinnollisena virastona Venäjällä, missä juutalaiset seurakunnat yhteisesti vastaavat verojen ja rekryyttien lähettämisestä.

N.s. sijjonismilla on sen sijaan todellakin poliittinen tarkoitus. Sen tunnussana on: juutalainen kansa omassa maassa. Maa on, kuten tiedetään, Palestiina, ja sijjonismi ei siis suuntaannu mitään eurooppalaista valtiota tai kansaa kohti. Koska sijjonistinen liike syntyi Itä-Euroopassa, missä vanhoillisimmalla juutalaisuudella, jonka etupäässä ovat hurjahaaveiset, kulttuurille vihamieliset chacidit, on tyyssijansa, ei liike ole vieras niille kansallisille suuruudenunelmille, joista edellä on ollut puhe. Yhtä paljon perustuu se kuitenkin siihen vanhoillisissa juutalaisissa heränneeseen aavistukseen, että heidän asemansa on mahdoton. Juutalaiset huomaavat, että he yhteiskunnallisen vapautumisensa kautta ja tultuaan kristittyjen kansojen kulttuuriyhteyteen ovat joutuneet yhtäläistymisen alaisiksi, joka vähitellen mutta varmasti johtaa täydelliseen ympäristöön-sulautumiseen. Vaikkapa sijjonistien onnistuisikin toteuttaa utopinen unelmansa, olisi kuitenkin joukottain juutalaisia, jotka eivät tahtoisi vaihtaa eurooppalaisia isänmaitaan Palestiinan erämaihin. He jäisivät rauhallisesti siihen missä ovat ja antaisivat sulautumisen tapahtua.

Natsionalistit molemmin puolin pelkäävät enimmän tuota sulautumista. Heidän pelkonsa onkin jossain määrin oikeutettu. Sillä se ei voi tapahtua ilman vastaavia kansallisluonteen muutoksia, kansallisten ominaisuuksien ja rakkaiksi tulleiden erikoisuuksien hioutumista ja muodostelua. Mutta sellainen on kerta kaikkiaan historian laki, jota vastaan eivät ainakaan mitkään erottautumispyrinnöt voi taistella. Voi lohduttaa itseään sillä, että sulautumisprosessi ylimalkaan tapahtua hitaasti. Ensiksikin täytyy tapojen ja maailmankatsomusten tulla jossain määrin yhtäläisiksi. Vasta sitten voi fyysillinen sulautuminen alkaa, sikäli kuin vastenmielisyys seka-avioliittoja vastaan häviää. Mitä pienempi kansan keskuudessa elävä juutalaisjoukko on, sitä helpommin tapahtuu luonnollisesti sulautuminen, niinkuin Ruotsissa, Tanskassa ja Englannissa, ja sitä vähäisempi on sen vaikutus. Maissa, missä juutalaisten luku on hyvin suuri, kuten Venäjällä ja Rumaaniassa, kestää sulautuminen paljon kauemmin, eikä sitä voi nyt vallitsevien olojen pohjalla pitkiin aikoihin toivoakaan. Suurissa piirtein voi juutalaiskysymyksen ratkaisua sentakia odottaa vasta kaukaisessa tulevaisuudessa, ja se on varmasti vaativa tuntuvia uhrauksia kulttuurin alalla kauemmaksi tulleelta osalta.

Juutalaiskysymyksen taloudellinen puoli paljastaa antisemitismin sisäisimmän olemuksen, kun se taas suhteessaan rotuun, uskontoon ja kansallisuuteen näyttää lähtevän ihanteellisista vaikuttimista. Raha ja valta vetävät kuitenkin useimpia puoleensa paljon enemmän kuin aatteelliset kysymykset. Tavallinen antisemitismi ei ole mitään muuta kuin alhaista itsekkyyttä, joka ei voi peittää raakuuttaan isänmaallisuuden ja uskonnollisuuden vaipalla.

Osaksi kadehditaan ja peljätään juutalaisia heidän tarmonsa ja edistymisensä vuoksi muutamilla aloilla, osaksi moititaan heidän kykenemättömyyttään ja saamattomuuttaan toisilla.

Miltei selviönä pidetään väitettä, että juutalaiset hallitsevat koko kulttuurimaailman sanomalehdistöä, ja kuitenkin on siinä paljon liioittelua. Tosin kyllä juutalaisten pääomat ja intelligenssi ovat tuottaneet heille suuren sananvallan sanomalehdistössä, mutta juutalaisten omistamia ja heidän vaikutuksensa alaisia sanomalehtiä on verrattain vähän, ainoastaan muutamia suurkaupunkien jättiläislehtiä. Luvultaan suurempi maaseutulehdistö, joka puhuu suorastaan kansan enemmistölle, ei ole juutalaisten käsissä. Lisäksi tulee vielä se, että usein sekoitetaan vapaamielinen sanomalehdistö juutalaiseen. Lopuksi on sangen epäiltävää, tekeekö juutalainen sanomalehdistö enemmän pahaa kuin eräät kristittyjen äänenkannattajat.

Sanotaan juutalaisten myöskin hallitsevan rahamarkkinoita. Jos niin tosiaan olisi asianlaita, pitäisi kai maailman ja etenkin juutalaisten aseman olla aivan toisen näköinen. Se aika, jolloin toiminimi Rothschild pääomillaan saattoi määrätä Euroopan politiikan suunnan ja päättää sodasta ja rauhasta, on aikoja sitten ohi, jos sitä koskaan lie ollutkaan. Onhan, tosin paljon juutalaisia rahamiehiä, joilla on voimakaskin hallitseva, asema pörssissä ja siinä mikä koskee osake- ja arvopaperikeinottelua, mutta se johtuu siitä, että he ovat etevämpiä liikemiehiä kuin muut ja käyttävät suuremmalla taidolla hyväkseen nykyajan tuottoisinta kauppatavaraa, rahaa.

Aivan väärä on se mielikuva, että juutalaiset ylimalkaan edustavat rikkautta ja hyvin vointia. Omaisuus on juutalaisten keskuudessa ainakin yhtä epätasaisesti jakaantunut kuin kristittyjen joukossa. Ne pääomat, jotka ovat juutalaisten käsissä, kuuluvat vain muutamille harvoille ja vaikuttavat siksi niin voimakkaasti. Mutta eivät edes nuo harmilliset juutalaiset kapitalistitkaan ole voineet kätkeä leiviskäänsä muulta ihmiskunnalta. Mekin olemme saaneet osamme juutalaisten mammonasta valtiolainojen muodossa, Yksityiset henkilötkin, etenkin kreivin ja vapaaherran arvolla varustetut, ovat ulkomailla keksineet keinon saattaa juutalaisten rikkauksia parempiin käsiin — avioliittojen kautta.

Pahaksi onneksi on toiminimi Rothschild tarvinnut noin 100 vuotta kootakseen omaisuutensa, kun taas Amerikan Gouldit ja Rockefellerit ihmisiässä ovat haalineet miljardinsa. Muutamien juutalaisten raharuhtinaiden tähden ja senvuoksi, että juutalaisten suhteellinen varallisuus muutamilla seuduilla on suurempi kuin muiden, unohdetaan, että useimmat juutalaiset vaivoin ansaitsevat leipänsä ollen perin köyhiä, kuten Galizian ja Venäjän juutalaiset, joiden luku on, edellisten 1/10 jälkimäisten 2/3 Euroopan 10,5 miljoonasta juutalaisesta. On tuskin muuta ihmisluokkaa, joka eläisi niin kurjissa oloissa kuin Venäjän juutalaiset, sanoo A. Leroy-Beaulieu. Taloudellisesti, fyysillisesti ja moraalisesti ovat he niin alhaalla kuin ajatella voi. Kun he sitäpaitsi lisääntyvät nopeasti ja kun heidän uskonnollinen suvaitsemattomuutensa ja poliittinen sorto estävät heitä parantamasta asemaansa, ovat he pakotetut siirtymään maasta. Heidän köyhyytensä tähden ei taas kukaan tahdo ottaa heitä vastaan. Samalla kun muutamien juutalaisten rikkaus saa aikaan kateutta, on todellisuudessa juutalaisten köyhyys ja se, mitä siitä johtuu, juutalaiskysymyksen arin kohta. Etenkin koskee tämä meidän maatamme, missä vaara saada niskoillemme perin köyhiä ja surkeita juutalaisia on paljon suurempi kuin se, että »narinkka» pääkaupungissamme saattaa tulla etevimmäksi pukimoliikkeeksemme.

Tuollaiset seikat, jätetään usein, muiden juutalaispelkoon vaikuttavien syiden vuoksi, huomioonottamatta. Sanotaan, että juutalaisten työ ei tuota maalle mitään, siksi että he välttävät ruumiillista työtä ja harjoittavat ammatteja, jotka vaativat vähimmin voimanponnistusta, lyhyesti, harjoittavat ainoastaan kauppaa. Tässä jätetään kuitenkin sekä historiallinen kehitys että olevat olot huomioonottamatta.

Työtä ovat juutalaiset aina pitäneet suuremmassa kunniassa kuin monet muut kansat. Kun orjat tekivät kaiken raskaamman työn Roomassa ja Kreikassa ja Aristoteles piti ruumiillista työtä vapaalle miehelle häpeällisenä, sisältävät sekä Talmud että Vanha Testamentti mitä kauneimpia lausuntoja työn kunniasta ja siunauksesta. Ilman ahkeruuttaan ja työintoaan olisivat juutalaiset aikoja sitten sortuneet. Talmudissa sanoo Rabbi Gamaliel, että jos tietoon ei yhdy maallista ammattia, vie se turmioon. Tämä juutalaisten terve katsantokanta elää uudelleen meidän aikamme pyrkimyksessä yhdistää kasvatukseen sekä ajatus- että käsityö. Tuskin on sattuma, että Nääsin kuuluisan käsityöseminaarin perustaja ja etevin johtaja olivat molemmat juutalaisia (Aug. Abrahamson ja Otto Salomon).

Muinaisessa Palestiinassa oli pääelinkeinona maanviljelys, jonka tähden maa saattoikin elättää suuremman asujamiston kuin siellä sittemmin on asunut. Sitäpaitsi harjoitettiin siellä kaikenlaista käsityötä, kuten raamatun vilkkaista kuvauksista huomaamme. Talmudissa suositellaan paraasta päästä maanviljelystä ja käsitöitä sopivina elinkeinoina, kun taas kaupan vaaroista huomautetaan. Lausutaanpa siellä sekin, meidän päivinämme esiintullut ajatus, että joka ihmisellä tulisi olla viljelysmaata kotitarpeiksi. Kun juutalaiset hajosivat ympäri maailmaa, eivät he hyljänneet vanhoja elinkeinojaan. Päinvastoin he jatkoivat niitä niin paljon ja niin kauan kuin mahdollista oli. Ranskassa oli vielä onnella vuosisadalla juutalaisia maanviljelijöitä. Roger Sisilialainen kutsui maahansa Kreikan juutalaisia opettamaan silkin viljelystä. Sigismundin aikana olivat Puolan kaikki käsityöläiset juutalaisia j.n.e.

Vastoin juutalaisten tahtoa ja halua riisti keskiajan läänitys- ja ammattikuntalaitos sekä barbaarinen lainsäädäntö heiltä mahdollisuuden harjoittaa maanviljelystä ja käsityötä. Toisessa maassa toisensa jälkeen kiellettiin heiltä oikeus omistaa maata. Kielto kesti monta vuosisataa ja on vielä tänä päivänä voimassa muutamissa maissa. Kansa, joka niin pitkiin aikoihin ei ole saanut harjoittaa maanviljelystä, on luonnollisesti menettänyt kykynsä ja halunsa siihen. Puuttuva ruumiinharjoitus, riittämätön ravinto ja epäterveelliset olot, joissa juutalaiset ovat eläneet pitkiä aikoja, on ehkä syynä tuohon verrattain heikkoon ruumiinrakennukseenkin, joka on nykyajan juutalaisille ominaista ja joka ei näytä juuri suosittavan heitä raatajiksi. Kuluu pitkä aika, ennenkuin kaikki se, mitä barbaarinen lainsäädäntö tässä kuten muissakin kohdin on rikkonut juutalaisia vastaan, on sovitettu.

Suotuisampien olosuhteiden vallitessa juutalaiset varmasti ryhtyvät maanviljelykseenkin, mutta silloin kai huuto kilpailua vastaan vain yltyy. Se, mitä tähän saakka on tehty juutalaisten totuttamiseksi maanviljelykseen, on vähäpätöistä. Venäjän hallituksen noin sata vuotta sitten juutalaisilla maan viljelyskolonioilla tekemän kokeen sanotaan epäonnistuneen. Asianlaita lienee kuitenkin se, että huonot tulokset johtuivat epäedullisista ulkonaisista olosuhteista, niinkuin kulkutaudeista, kadosta ja sota-ajasta, yhtä paljon kuin Venäjän siirtomaavirkamiesten välinpitämättömyydestä, mielivallasta ja nylkemisistä. Palestiinan ja Argentiinan juutalaisten maanviljelyssiirtoloiden menestyminen on vielä epävarmaa.

Nykyäänkin on joukottani käsityöllä eläviä juutalaisia, Juutalaisten käsityöläisten luku Venäjällä, Galiziassa ja Rumaaniassa on niin suuri, että kaikilla keinoilla koetetaan estää juutalaisten ammattiopetusta. Salonikissa on juutalaisia kantajia, soutajia, palvelijoita ja käsityöläisiä, kun taas kauppa on kreikkalaisten käsissä. V. 1887 oli puolet Odessan käsityöläisistä juutalaisia; samaan aikaan oli siellä 11,000 juutalaista veistämöjä tehdas töissä j.n.e.

Juutalaisille niin ominaisia taipumuksia kaupan alalle ei voi pitää alkuperäisinä. Palestiina oli muinaisajan kaupan läpikulkumaa, mutta kauppaa harjoittivat pääasiallisesti muut, ei juutalaiset. Kauppakoulunsa he kävivät Babyloniassa tai Alexandriassa. Jo 2:sella vuosisadalla e.Kr. ellei aikaisemmin oli juutalaisia hajaantuneina ympäri Eurooppaa, ja heistä tuli, kauppasuhteittensa kautta mitä erilaisimmissa maissa, kansainvälisen suurkaupan luonnollisia välittäjiä. Heidän terävä älynsä, liikkuvaisuutensa ja kielitaitonsa auttoi heitä paljon. Keskiaikaiset olot tekivät juutalaisista vähitellen sellaisia pikkukauppiaita ja kaupustelijoita, jommoisia he enimmäkseen vielä tänä päivänäkin ovat. Tyytyen halpoihin hintoihin ja, kuten näyttää, pienempään voittoon työskentelevät juutalaiset ostajien hyväksi, mutta ovat siten, kristittyjen kauppiaiden vaarallisia kilpailijoita.

Luulo; että Mooseksen laki sallisi juutalaisten kiskoa korkoa, on hyvin yleinen, mutta väärä, perustuen osittain Lutherin raamatunkäännökseen, jossa »koron ottamisen» asemesta puhutaan »koron kiskomisesta». Alkuperäinen raamatunpaikka (5 Moos. 23:19 s.) kuuluu: »älä ota korkoa veljelläsi… vieraalta voit ottaa korkoa». Lauseen kieltävää osaa ei voi ymmärtää väärin. Ajatus on se, että israelilaisten kesken ei ole otettava mitään korkoa. Jos ajatellaan, että koron ottaminen lamasta, tavallisesti 20 %, oli ikivanha tapa maailman vanhimmalla kauppakansalla, israelilaisten naapureilla babylonialaisilla, niin on selvää, että juutalaisten korkokiellolla oli suuri inhimillinen merkitys.

Säännön loppupuolesta on juutalainen käytäntö eri mieltä. Se käsitetään osaksi myöntävänä »saat ottaa», osaksi käskevänä, joko »sinun tulee ottaa korkoa ulkomaalaiselta», tai »sinun tulee auttaa myös muukalaista antamalla hänelle lainaksi korkoa vastaan», tahi lopuksi »sinun tulee antaa korkoa muukalaiselle».

Näistä selityksistä on ensimäinen: »saat ottaa», ainoa oikea. Sen huomaa siitä, että Talmudissa ylistetään erittäin hurskaaksi sitä, joka lainaa muukalaisellekin ilman korkoa. Roomalaisen kirkon käännös: »älä ota korkoa veljelläsi… vaan muukalaiselta», on yhtä harhaanjohtava kuin se muutamien rabbiinien käsitys, että sääntö muka olisi keino vahingoittaa muukalaisia, on juutalaisuuden parempia pyrkimyksiä vastaan.

Mooseksen lain mukaan saati myöskin kirkko korkokiellon. Käytännössä ei sitä kuitenkaan voitu ylläpitää. Kun Shakespeare panee Schylockin sanomaan kristitystä: »minä vihaan häntä… enimmän siksi, että hän viheliäisestä tuhmuudesta antaa ilmaisia lainoja ja alentaa meidän korkoamme», esittää hän kieron kuvan todellisuudesta. Kristitytkin ottivat korkoa. Ob rem publicam, s.o. yhteisen hyvän vuoksi, oli kirkko pakotettu erottamaan kanonisesta korkokiellostaan italialaiset pankkiirit, kirkon omat miehet ja — juutalaiset, tosiaankin merkillinen rinnastaminen. Juutalaisten suhteen voitiin muka tehdä poikkeus sitä helpommin, koska he joka tapauksessa olivat syntinen sukukunta ja heidän oma lakinsa myönsi koron ottamisen muukalaisilta. Mitään valituksia siitä, että juutalaiset ylimalkaan ottivat liian suuria korkoja, ei kuulunut ennenkuin ristiretkien ajalla, jolloin juutalaiset jo olivat kartoitetut muista ammateista paitsi pikku tavaroiden ja rahan kaupasta. Ruhtinaat ja virkamiehet, jotka käyttivät hyväkseen juutalaisten ahdasta asemaa ja pakottivat heidät maksamaan suuria summia henkensä edestä sekä tuontuostakin nylkivät heiltä pakkoveroa, antoivat heille varsinaisen kiskomisoikeuden. Ranskassa sääti Juliana Hyvä 1300-luvulla juutalaisten maksimikoroksi 86 2/3 %. Itävallassa oli korko 174:stä 304:ään %, jos lasku on oikea (Neumann, Gesch. des Wuchers, 323). On ymmärrettävissä, että kansa leimasi juutalaiset verenimijöiksi; mutta usein he kuitenkin olivat vain välikappaleita rahanhimoisten ruhtinasten käsissä.

Vaikkapa keskiaikaisia edellytyksiä koronkiskomisen kukoistukselle ei enää olekaan olemassa, luottolaitoksen järjestymisen, koronkiskomislakien ja yleisemmän valistuksen takia, liittyy koronkiskominen vieläkin häpeäpilkkuna juutalaisnimeen. Kuitenkin ovat puheet nykyaikaisten juutalaisten nylkemisistä varmasti liioiteltuja, ja huomioonottamatta jätetään myöskin, että juutalaiset eivät ole olleet eivätkä ole ainoat koronkiskurit. Kun Bernhard de Clairvaux toisen ristiretken aikana kehotti säästämään juutalaisia, sanoi hän m.m. että jos juutalaisia ei olisi, niin kristityt koronkiskurit tekisivät aseman vieläkin pahemmaksi. Florensiin kutsuttiin 1400-luvun alkupuolella juutalaisia alentamaan korkokantaa, ja muutamia eteläsaksalaisia kauppaseuroja pitivät aikalaiset suurempina nylkyreinä kuin juutalaiset konsanaan olivat olleet. Valitusta, että juutalaiset kiskomisellaan imevät kansan voimat ja valtaavat maan, kuuluu meidän aikanamme etupäässä Rumaaniasta, Itävallasta ja osasta Saksaa. Sitävastoin kuuluu Venäjältä ääniä, jotka kertovat, että Puolan kaikki juutalaiset yhteensä ovat enkeleitä verrattuina venäläisiin »kulakeihin» eli kyläkiskureihin. Sanotaanpa meilläkin, että maalaisväestö muutamin seuduin on velkaantunut ja joutunut maakauppiaiden käsiin — mutta nämä eivät kai ole israelilaisia.

Tärkeintä asiassa on kuitenkin se, että koronkiskomista-sanan varsinaisessa merkityksessä ei juutalainen laki määrää eikä edes aiheuta, vastoin sitä mitä väitetään. Se vaatii erityisesti, että korko ei saa olla suurempi kuin mitä lainanantajan toimeentulolle on välttämätöntä. Täysin yhdenmukaisesti sen kanssa saattoi siis juutalais-saksalainen seurakuntaliitto v. 1879 sanoa: »Juutalaisuus valittaa koronkiskomisen olemassaoloa, sille itselleen vierasta ilmiötä, ja niitä, jotka semmoisissa asioissa toimivat, ei se tunnusta oikeiksi lapsikseen.»

Olen päässyt loppuun. Olen koettanut historiallisesti valaista juutalaiskysymystä, koska sitä mielestäni ei voida oikein arvostella tarkastelematta sitä laajanäköisemmin. En tahdo millään tavoin ihannoida juutalaisuutta tai juutalaisia. Mutta pysyn väitteessäni, että heidän kohtelunsa on häpeäpilkku kristikunnalle, että heidän pelkäämisensä on, ellei typerää, ainakin liioiteltua, että viha heitä kohtaan on turha.

Antisemitismin mustaukset johtuvat suureksi osaksi ahdasnäköisyydestä, väärinkäsityksestä, liioittelusta ja pahansuopuudesta. Juutalaisilla ei ole ainoastaan vikoja, vaan ansioitakin. Vanhan kulttuuri kansan jälkeläisinä he ovat käyttökelpoista raaka-ainetta. Heidän vikansa eivät kaikki ole alkuperäisiä, vaan nurjan kohtalon aikaansaamia. Paras keino voittaa juutalaiset yleisinhimillisiä tarkoituksia palvelemaan on repiä rikki ne rajat, jotka erottavat heidät yhteiskunnallisista pyrkimyksistä, oikeuksista ja velvollisuuksista, vaikkei liian pian pidäkään odottaa kypsiä hedelmiä. Vuosisatain perintöä ja rikkomuksia ei yksi miespolvi tee tyhjäksi. Siihen tarvitaan monen sukupolven suvaitsevaisuutta, sivistystä ja työtä. Antisemitismi, rakentaen ihmisluonnon halvimmille pyyteille, repii raakuudessaan auki vielä vuotavat haavat eikä vastusta ainoastaan juutalaisten vapautumista, vaan koko ihmiskunnan inhimillistyttämistä yleensä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JUUTALAISET JA ME ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Juutalaiset ja me

JUUTALAISET JA ME

SISÄLLYS:

I.

II.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE